Siiri Korpiniityn haastateltavana Elina Gambardella, joka aloitti Syömishäiriökeskuksessa jo vuonna 2002. Elina toimii nykyään myös psykoterapeuttina.
Miten myöhään parantuminen on ylipäänsä mahdollista? Voiko parantua, jos sairastamisvuosia on takana 20 tai enemmän? Kyllä, mutta pitkään jatkuneesta sairaudesta toipuminen kestää yleensä pidempään.
Pitkittynyt sairastaminen heikentää toipumista ainakin silloin, jos sairaus on kestänyt yli 10 vuotta. Toisaalta pitkään sairastaneet ovat hyvin motivoituneita ja ovat oppineet ymmärtämään sairauden dynamiikkaa ja osaavat ennustaa tilanteita.
Yksinäisyys on iso uhka toipumiselle, koska ympärille tarvitaan tukijoukkoja. Ulkopuolinen ihminen saattaa nähdä toivon helpommin kuin sairastava. Esimerkiksi SYLIn ryhmät ovat arvokkaita vertaistukifoorumeita, sillä kaikki eivät välttämättä saa tukea muualta. Monet ovat todella yksin tilanteensa kanssa.
Monet kuvailevat syömishäiriötä viimeisenä ystävänä, jonka puoleen kääntyä, kun muihin ei voi luottaa. Se toimii ikään kuin läheisten korvikkeena.
Sanoilla on suuri merkitys sairauden kokemisessa. Kroonistunut sairaus koetaan sellaiseksi, että siihen ei voi vaikuttaa, kun taas "pitkään jatkunut sairaus" koetaan sellaiseksi, että siihen voi vielä vaikuttaa.
Potilaat kuvaavat usein, että heillä on kroonikon leima palvelujärjestelmässä, jolloin hoitoa ei välttämättä enää saa. Se saattaa olla yksinäisyyttäkin pahempi ansa, koska kroonikoksi kategorisointi saattaa viedä toivon myös läheisiltä.
Läheisille tarvittaisiinkin paljon enemmän tukea, sillä heille lankeaa usein paljon sellaisia tehtäviä, jotka kuuluisivat ammattilaisille. Syömishäiriötä sairastavat potevatkin usein myös syyllisyyttä sairaudestaan, koska se rasittaa heidän läheisiään.
Yksin asuessa on erityisen hankalaa hoitaa itseään, koska ongelmat ovat usein hankalia. Sairaus saa voimaa eristäytymisestä. Yksin asuvien olisi erityisen tärkeää olla yhteydessä läheisiinsä ja ystäviinsä. Piilossa olevia ajatuksia noudattaa helpommin totuuksina.
Toipumisessa tärkeä elementti on toimiviin asioihin keskittyminen. Jos on vuosikausia sairastanut syömishäriötä, mutta on silti vielä toimintakykyinen, arjessa on silloin myös terveyttä kannattelevia keinoja käytössä. Niihin on hyvä keskittyä, jotta sairauden osa elämässä pienenisi.
Toivoa on aina, niin kauan kuin on hengissä. Muutoksen mahdollisuus on aina olemassa. Jos pystyy kuvittelemaan suunnan, johon haluaa mennä, on mahdollista edetä. Välillä on hyvä myös katsoa taaksepäin ja listata saavutuksia, riippumatta edistyksen määrästä. On normaalia, että toivo on toisinaan heikompaa ja toisinaan vahvempaa.
Sairastuneita voi pelottaa normaalielämän ennustamattomat tilanteet. Mielikuvituksella voi testailla vaihtoehtoisia tulevaisuuksia. Millaisia ajatuksia toivoisit itselläsi olevan? Mikä on se tunne, jota haluaisit tuntea?
Tutut asiat koetaan turvallisena, mutta pitkäkestoisen sairauden tapauksessa se on vaarallista.
Monenlaisten terveysrajoitustenkin kanssa voi elää onnellista, täysipainoista elämää.
Itsemyötätunto koetaan usein haastavaksi. Arvottomuuden kokemus on monille syömishäiriötä sairastaville tuttu. Elina Gambardellan mukaan syömishäiriö on rakkauden tai elämän kieltämistä itseltä. Myötätunnon avulla elämää viedään kohti sellaista hyvää, joka kuuluu ihmiselle.
Itsemyötätunto on aktiivista toimintaa, joka saa ihmisen liikkeelle. Itsemyötätunnon avulla voi sallia itselleen parempaa elämää. Uteliaisuus omaa tilannetta ja tulevaisuutta kohtaan voi olla rohkaiseva tekijä. Millainen sinun tulevaisuutesi voisi olla?
Kun toipuessa alkaa avautua erilaisia mahdollisuuksia, alkaa tietynlainen surutyö, joka liittyy vanhasta identiteetistä luopumiseen. Elämättömän elämän sureminen on myös tavallista. Koettu sairaus antaa toisaalta viisautta arvostaa elämää.
Toipumistarinat ovat todella arvokkaita heille, jotka ovat vielä toipumisen alkumetreillä. Onnistumisten näkeminen auttaa uskomaan omaan paranemisprosessiin.
Monet syömishäiriön vaatimista ominaisuuksista, kuten periksiantamattomuus, sinnikkyys ja hyvä argumentointi, voidaan valjastaa myös toipumiseen.
Monen pitkään sairastaneen toipujan tarinassa avainasemassa on ollut rakastuminen tai itsensä löytäminen.
Toivoa on aina, ja jos omat voimat eivät riitä, on pyydettävä apua ulkopuoliselta taholta. Sairaudelle ei saa antaa periksi!