Olen jo mummo ja katson sinun videoitasi mielelläni. Olet erittäin älykäs ja ajatteleva ihminen. Kaikki nuo kokemuksesi ovat muovanneet sinusta kukoistavan. Toivon että jatkat näitä omakohtaisia kokemuksiasi ja elät täyttä elämää. Kiitos sinulle
Olen jo niin vanha, että uskallan sanoa sinulle että olet suloinen, älykäs ja toiset huomioon ottava nuori! Kulje rohkeasti omaa polkuasi eteenpäin. Olet ihan varmasti monelle sekä varoitus että rohkaisu kun pohdit ääneen asioita ilman kiihkoa mutta rohkeasti❤️
Se että havahduit, on iso iso ja hyvä asia ja valtava askel kohti sinuutta. Ei ole vielä nyöhäistä, Täällä kentällä on paljon alanvaihtajia, toipuvia upeita ihmisiä jotka ovat mielenhaasteista kärsineet. Sulla on paljon opittavaa, koettavaa, rakennettavaa ja annettavaa! ❤
❤❤ voin samaistua tuohon elämän hukkaan menoon. Itse menetin päihteille 10v mun elämästä. Oon nyt ollut jo lähemmäs 7 vuotta päihteetön, mutta harmittaa edelleen, että hukkasin noin pitkän ajan ihan suoraan sanottuna täyteen paskaan.
Samaistun, tuli itku. Lohdullisessa mielessä. Kiitos kun puhut. Olen 28v, mutta samanlaisia ajatuksia ja tunteita olen läpikäynyt viime aikoina tai oikeastaan pitkään jo. Tunnen olevani todella jälkeenjäänyt elämässä. Syrjäydyin lukion jälkeen ja siitä alkoi rankka alamäki. Olen yrittänyt opiskella tutkintoa nyt viimeiset 3v. mutta samat ongelmat jarruttaa elämää edelleen enkä tiedä pystynkö tähän. Tähän mennessä minulla ei siis ole tutkintoa, eikä vakityöpaikkaa ollut ikinä. Olen pitkään surrut tätä tilannetta ja apua olen pyytänyt vaikka ja mistä, mutta ei ole tullut tarpeeksi. Nyt yritän taas etsiä ja aloittaa jotain uutta ja itselleni sopivampaa, tuntuu epätoivoiselta mutta uskon että pysyn hengissä ja pärjään. Ja jos tämä ei lähde etenemään niin keksin sitten jotain muuta. Häpeä ja suru on myös tuttua. Yritän edelleen kamppailla sen ajatuksen kanssa, että paranenko oikeasti joku päivä vai miten pitkään tämä vielä kestää. Ihanaa, että pystyt oikeasti puhumaan tästä. Itse en ole pystynyt avautumaan, läheisille enkä kavereille, häpeä estää, mutta sitä kohti menemällä asiat yleensä alkaa helpottamaan. Sanoitit asioita tällä videolla, joita en itse ole osannut sanoittaa. Kiitos vertaistuesta ja on hienoa saada olla sun matkassa mukana
Kuulen kivun sun äänessä ja herkistyin itsekin siitä. Samaistuin siihen, että on mielenterveyssyiden takia jäljessä elämästä. Toivon sulle armollisuutta itseäsi kohtaan viitaten siihen, mitä kaikkea olet joutunut kokemaan ja luottamusta siihen, että elämä vielä kantaa. Monet ovat ehkä nyt "edellä" oman uran, kumppanin valinnan ja varallisuuden suhteen, mutta saattavat saada 5-10 vuoden sisällä kriisin ja kaikki heidän elämänsä palikat saattavat murentua kirjaimellisesti yhdessä yössä- siksi ei kannata vertailla omaa elämäntilannettaan toisiin ihmisiin, koska sitä ei ikinä tiedä millaiselle pohjalle ne ovat rakentuneet. Lähetän sulle paljon lämpöä ja valoa tulevaisuuteen 🌟
Tämä on totta. Oman työni kautta näen paljon esimerkiksi "täydellisiä" ydinperheitä, joissa kaikki ns. palikat kasassa. Ihmiset kuitenkin ovat onnettomia, valintojaan kyseenalaistavia. On ehkä vaikea ymmärtää että miksi he eivät ole kiitollisia kaikista saavutuksistaan, mutta monen yhteiskunnan asettaman odotuksen ja maaliviivan ylittäminen ei tuokaan sitä "onnea". Monikaan ei kyseenalaista ja mieti itse, millaista elämää haluaa elää, vaan täyttää odotuksia ja oletuksia. Näistä ei puhuta aina ääneen, esimerkiksi jos kadut avioliittoa tai lasten saamista. Olen myös nähnyt sen kun nämä rakennelmat hajoavat, ja samalla ihmisten elämät ja saavutukset muuttuvat tyhjiksi.
"Elämä- kuolema-elämän olemus saa kohtalon, ihmissuhteen, rakkauden ja luovuuden toteuttamaan mahtavaa ja villiä kaavaa, jossa eri vaiheet seuraavat toisiaan tässä järjestyksessä; luominen, kasvaminen, valta, rappeutuminen, kuolema, hautominen, luominen ja niin edelleen" ❤️🥰 Kirjasta: Clarissa Pinkola Estes- Naiset, jotka kulkevat susien kanssa
Sodassa tulee usein vastaan tilanteita joissa johtajat joutuvat tekemään nopeita päätöksiä niin että heillä on puutteellinen tilannekuva. Jälkikäteen voi tulla ilmi tietoja jotka olisivat saaneet heidät tekemään eri päätöksen. Tämä saattaa aiheuttaa hirveää syyllisyyden tunnetta. Mutta sinun täytyy vain sanoa itsellesi että teit siinä tilanteessa parhaan päätöksen niillä tiedoilla jotka sinulla sillä hetkellä oli käytettävissä.
Hei. Kiitos Sametti! Oli mielenkiintoista kuulla tarinaasi. Minulta ei nyt tule mitään täydentävää, olen jo lähemmäs 80 käyvä eläkeläismummo, mutta halusin kertoa, että pidin kovasti sinusta ja tavastasi tarinoida. Siunausta Sinulle ❤
Kiitos videosta Sametti!❤️ et tiedä kuinka paljon tämä video antoi minulle lohtua siitä, että en ole yksin ongelmieni kanssa. Multa myös mennyt 30v elämästä hukkaan mielenterveysongelmien vuoksi. Kiitos kun puhut näistä. Paljon voimia ja halaus sinne ja kiitos kun olet ❤️🙏
Itse kulutin tuon 10v elämästäni unelma-ammatin haaveiluun (lääkäri). Ensin 4v opiskelupaikan tavoitteluun, sitten raskaan pyrkimisprosessin jälkeen jaksoin opiskella 2v yhtäjaksoisesti, kunnes alkoi 2v on/off opiskelua kun burnoutit ja masennukset pukkas päälle. Viimeiset 2 vuotta mennyt opintolainojen maksuun ja mielen selvittämiseen - jotka jatkuvat yhä. Opiskelujen jatkaminen tuntuu absurdilta idealta niin taloudellisesti, henkisesti kuin ajankäytöllisestikin, minkä vuoksi täytyisi vaan hyväksyä tehty "vikatikki" päätös ja jatkaa elämässä eteenpäin.
Tämä antaa lohtua jota nyt kaivan jokaisen kiven alta. Tilanteemme ovat täysin erinlaiset. Vaikea tätä elämää on elää ilman että tekee virheitä. Kerrankin tube näyttää tarvitsemani videon 🎉
Todellakin fiilaan tota tunnetta että on jäljessä omasta ikäluokastaan.. oon itsekkin paininut saman asian kanssa kun jäänyt jälkeen muista mielenterveysongelmien takia. Välillä tuntuu että elämä ei ehdi edes alkaa kunnolla kun se alkaa jo loppumaan. Voimia❤
Hei siis oikeesti. Moni ei tajua mitään, ennenkuin kuolee. Ihan kauheaa ajatella, että joku ajattelee, että pitäisi olla jossain samassa elämäntilanteessa kuin joku toinen saman ikäinen. Siis moni ei tajua ikinä mitään. Tästähän tässäkin puhutaan. Että hei, tajusin jotain. Eihän se ikä mitään merkkaa.
On todella hienoa, että olet kertonut näistä asioista.. toivon sydämestäni, että nuoret löytävät sun kanavan ja saavat apua omiin ongelmiinsa. Olet selviytyjä ja annat toivoa muillekin ihmisille selviytymisestä. Älä ruoski itseäsi niin kovin, koska näiden videoiden tekeminen on todella tärkeää.. jos et olisi käynyt tuota kaikkea läpi, voi olla mahdollista, ettet jakaisi tätä tärkeää tietoa.. Kiitos sinulle siitä.. P.S. Arvosta itseäsi enemmän, olet tärkeä juuri sellaisena kuin olet!❤
Kiitos videosta Sametti. ❤ Samanlaisia kokemuksia minulla ei tietenkään ole, mutta samaistuin silti tunteen tasolla. Olen itse päälle kolmekymppinen sairaalloisesta miellyttäjätaipumuksesta ja kynnysmatoksi heittäytymisestä pois opettelija. Mulla nuo piirteet oli menny niin selkärankaan ja liskoaivoihin asti, että vasta kolme vuotta sitten terapiaan päästessäni aloin oikeasti vähitellen saada kovan työstön jälkeen vihiä siitä, mistä minä itse pidän, millaista elämää haluan elää. Ja vika ei siis ollut siinä, ettenkö sitä olisi ennenkin yrittänyt, vaan siinä, että sitä yrittäessä pää meni jonkinlaiseen hälytystilaan ja täysin lukkoon, aivan kuin olisin yrittänyt ammentaa sellaisesta lähteestä, jonka paikalla on pelkkä tyhjä kuoppa. Onneksi nyt alan pikkuhiljaa päästä selville siitä, millaista se minunnäköiseni elämä olisi ja voin alkaa vihdoin tavoitella sitä. Joskus huomaan itsessäni katkeruutta ja vihaa itseäni kohtaan entisestä marttyyriasenteestani, mutta lohduttaudun Samuli Putron sanoilla "kutsun tätä elämäksi vaikka ole en täydellistä suoritusta tehnyt minäkään". Olen myös kiitollinen siitä, että sentään tässä iässä pääsen miettimään oman näköistäni elämää ja aloittelemaan sitä, sillä on varmaati myös heitä, jotka eivät sitä koskaan pääse tekemään. Valoa ja lämpöä päiviisi. ❤
En halua masentaa, mutta hyvä että löysit millainen haluat olla. Taitaa kuitenkin elämällä olla sanottavaa tuohon kuten oli niillekin muille jotka saavuttivat ulkoiset unelmansa. Se päättyy aivan samoin kuin heilläkin, rupee tuntumaan tyhjyys sisällä. Meidän ei ole tarkoitus rakentaa mitään ulkoista unelma elämää mitä haluamme elää, vaan tajuta että haluamme olla onnellisia ulkoisesta riippumatta. Tietysti jokainen löytää oman tiensä tämän asian äärelle.
Kuitenkin tästä huolimatta olemme sen edessä ettemme itse saa aikaiseksi tuota niin kaipaamaamme onnellisuutta, vaan se joko annetaan meille tai ei. Joudumme vastaanottamaan juuri sen mitä saamme sanoimme tai halusimme toisin. Näen tässä kuitenkin valoa tunnelin päässä, jos meillä ei ole mitään valtaa asioihin, voimme lohduttautua sillä että kohtalo näin saneli. Tietenkään ei tunnu kivalta kun kohtalo sanelee kärsimyksiä.
Tää resonoi niin syvälle, kiitos niin paljon tästä videosta!❤️🙏❤️ Sä et todellakaan ole yksin noiden ajatusten kanssa, mä olen 33v ja mulla on mennyt 14vuotta omien haasteiden kanssa ja haluan myös alottaa oman elämäni Take 2:n ❤️🥰❤️
Samaistun tosi hyvin tuohon että oon niin jäljessä muista ja samalla kiitollinen, että on annettu toinen mahdollisuus tässä elämässä. En oo trans asioiden kanssa kamppailut, mutta mulla myös trauma taakka on ollu niin iso, että oon ollu pelkkä sekamelska, joka ei oo menossa yhtään mihkään suuntaan, eikä saa otetta mistään. Sanoittaminen on mulle vielä ajoittain aika vaikeeta. Sä osaat tosi hyvin sanottaa kokemuksias ja laittaa asiat aikajanalle. Tuo lohtua, että kyllä minäkin opin vielä. Nykyään tunnen, että oon oikeella kaistalla. Vaikka asiat vieläkin näyttää, et ihan ku ei tapahtuis mitään edistystä, mutta kyllä asiat tapahtuu omalla painollaan. Saan kokee ihania tunteita. Mulla on turvallinen, rehellinen parisuhde, pelkästään samalla viivalla olevia ihmisiä mun lähellä ja tunne, että oon rakastettu tälläsenä. Saan kasvaa tässä. Sanoit tosta, että oot ikäänkuin löytänyt oman itsesi uudelleen. Ja sen kyllä todella huomaa. Mä oon niin tosi onnellinen sun puolesta. Tuntuu et nykyään monesti tunnistan ihmiset, jotka on vuosia vuosia kamppailleet peloissa, olleet maailmalta piilossa ja sitten aidosti löytäneet sen keitä he ovat ja kun haluavat olla rehellisiä itselleen. Mulle tulee siitä valtava ilon ja kiiitollisuuden tunne. Itse vielä vähän piilottelen jossain ja vielä on aikamoinen työmaa, mutta ainakin oon koko ajan selkeesti lähempänä yhteyttä ❤ Hukkaan ei oo menny ne rankat vuodet. Niiden myötä sun tietoisuus ja kyky tarkastella asioita on vaan kasvanut. Se mitä sulla on antaa sun ympäristöön on jotain aivan huikeeta settiä. Oot valtavan upee ja älykäs nainen. Toivon et löydät enenevissä määrin terveitä peilejä. Usein ollaan maassa, koska ihmiset ympärillä ei tue totuutta meissä.
En ikinä kommentoi mihinkään (vaikka mm. suakin seurannut pitkään ja joskus sitä harkinnut), mutta nyt on pakko. Elämästä pätkien menettäminen ja se, että ne tuntuvat olleen jonkun muun elämää tuntuu todella tutulta. Vielä kun tähän lisää vaikean psyykkisen oireilun aiheuttamat kuukausien, jopa vuosien muistikatkot oman elämän ihmisiin ja tapahtumiin liittyen, on omaa elämänpolkua ollut todella vaikea hahmottaa. Oma taustani on osin samanlainen, osin erilainen kuin sinulla. Lyhyesti: vaikeat perheolot, identiteetin sekavuus, erilaisuuden kokemus ja yksinäisyys -> yli 10 vuoden mielenterveysongelmat. Kaikkein suurin tuskailu, joka syvimmät masennuskaudet aiheutti, oli irtautuminen lapsuudesta, jota en ikinä kokenut saaneeni elää. Kun sen lopulta hyväksyin ja päästin irti, kääntyi selvästi uusi luku elämässä. Olen saanut paljon ammattiapua, ja varsinkin psykoterapia on ollut korvaamatonta. Jotenkin silti koen, että suurin muutos on itse aikaansaamani. Jossain vaiheessa kerta kaikkiaan sain tarpeekseni sairastamisesta ja halusin rakentaa identiteettini ihan muiden asioiden kautta. Tämän tietoisen päätöksen vaikutusta toki tukivat monet onnekkaat elämänsattumat kuten parisuhde, jollaisesta en olisi uskaltanut edes haaveilla. Kun hyvän kierteen saa käyntiin, se ruokkii itseään - ihan niin kuin negatiivinenkin kierre. Nyt 26-vuotiaana omassa elämässä menee paremmin kuin koskaan. Tosi hienoa, että sinäkin saat viimein apua, mutta pakko myös todeta, että olet pelkällä omallakin työstämiselläsi päässyt asioissa valtavan pitkälle. Olet todella vahva ihminen, ja uskon, että tietyllä rationaalisuudellasi ja faktojen (vaikka kuinka kipeiden) hyväksymisellä on paljon osuutta asiaan. Tuolla kapasiteetilla ja nöyryydellä sulla on ne parhaat vuodet vasta tuloillaan, joten voimia ja niitä kohti!
Voi Sametti ❤ kiitos taas rohkeasta videosta. Se toi lohtua.. Itse koen kans menettäneeni seittämän vuotta elämästäni. Mulla oli pahoja mielenterveysongelmia, koska en suostunut kohtaamaan niitä kipeitä tunteita, jotka jylläsivät kaiken takana. Jäytävä yksinäisyyden tunne ja viha tulivat elämääni vasta kun tapahtui niin rankkoja juttuja, etten yksinkertaisesti pystynyt enää patoamaan niitä. Jouduin pakkohoitoon, mutta se melko varmasti pelasti henkeni. Kun opin kääntämään vihan voimakseni, löysin jälleen sen tyypin, joka oli ollut pitkään kadoksissa. Tuntui melkein kuin olisi tavannut vanhaa nuoruudenystävää pitkästä aikaa 😂tuhkasta nouseminen tapahtui 2023. Mieleni voi paljon paremmin nykyjään, vaikka työstettävää löytyy varmaan loppuelämäksi 😊 sen sijaan kehoni joutui erittäin koville mielen temppuillessa ja huoleni liittyvät erityisesti siihen tällä hetkellä. Koen, että fyysinen todellisuuteni ei ole sitä mitä sen tässä iässä pitäis olla. Tuntuu että oon ainaki sen 10-15 vuotta vanhempi. Eiköhän nuori keho toivu, siihen pitää luottaa. Aina on toivoa. Ps. Rakas mummini löysi itsensä viisikymppisenä ja eli vielä 25 vuotta hyvin onnellista elämää 😊
Täällä 33-vuotias joka pystyy samaistumaan tosi isoilta osin noihin kokemuksiin ja fiiliksiin mitä jaat. Varsinkin tuo että on 10v. kehityksessä jäljestä. Voimia Sametti, kiitos kun jaat näitä juttuja 🤍
Videosi ovat kiinnostavia katsauksia aiheeseen, joka on nyt yhteiskunnalla pinnalla ja kovaa vauhtia menemässä "läpi". Olisi mielenkiintoista kuulla sinulta näkemyksiä sukupuolesta ylipäänsä, mitä olet oppinut käsitteestä sukupuoli oman dysforiasi ja kokemustesi kautta. Toivon kaikkea hyvää :)
Kiitos videosta. Aika monilla on varmaan samanlaisia tuntemuksia kuin sulla siitä että osa elämästä on mennyt hukkaan jonkin tilanteen takia johon on ajautunut. Sen tajuaa ehkä vasta jälkikäteen kun yrittää jatkaa elämää uudestaan siitä mihin jäi ennen huonoa tilannetta. Yksi syy voi olla esim. väkivaltainen parisuhde. Mullakin on tällainen kokemus ei tosin niin dramaattinen kuin sulla. Tsemppiä! 💐
Niinkin voi käydä, että mielenterveysongelmat vaivaavat elämän rakentamisen jälkeen 35-45 -vuotiaana. Teet monipuolista ja kiinnostavaa sisältöä hyvin selkeällä ilmaisulla.
On hienoa että puhut näistä asioista. Monen nuoren mieleen tuputetaan asioita kesken henkisen kasvun. Jopa päiväkodista lähtien. Tuloksena rikkimenneitä ihmisiä. 😢 se on äärettömän surullista ja pistää vihaksi tämmöisellä vanhemmalla muorilla. Maailma on mennyt hulluksi, kun ihmiset rikotaan henkisesti ja fyysisesti! Lasten ja nuorten täytyy antaa kasvaa ja kehittyä omaan tahtiin. Ja tukea henkisesti. Mielenterveysasiat on tässä maassa retuperällä.
Samaistun niin paljon. Parikymppisenä syrjäydyin, kun olin niin masentunut ja pihalla kaiken suhteen enkä saanut otetta mistään, kaikki asiat tuntui vain valuvan sormien välistä. Olin kyllä koko ajan avun piirissä, mutta sain tukea tosi katkonaisesti niin välissä ongelmat ehti aina paisua. Koronavuosina pääsin taas psykpolin asiakkaaksi ja sain käytyä 3v psykoterapiassa. Nyt tuntuu, että oon aloittanut elämäni alusta, päälle kolmikymppisenä. Ei mulla ole vieläkään mitään suuntaa mun elämälle, mutta ei haittaa. Kunhan möllötän ja ihmettelen ja tunnustelen. Mihin mulla muka on kiire? Kun pistää oman hyvinvoinnin etusijalle, niin prioriteetit ja arvot menee uusiksi. Toki haluan eteenpäin elämässä, haluan kokea uutta ja kehittyä. Mutta en aseta enää samalla tavalla vaatimuksia elämälle ja itselleni, kuin ennen. Nään suurta arvoa pienissäkin asioissa ja ymmärrän syvällisemmin sitä, mikä elämässä lopulta on tärkeää. Kun hyvinvointi on etusijalla, niin asiat kuten tutkinto tai varallisuuden kasvatus tulee ikään kuin sivutuotteena, eikä niin, että niitä pitäisi pinnistäen tavoitella niiden itsensä vuoksi. Terapian jälkeen en ajattele enää, että mun nuoruus meni "hukkaan". Mun nuoruus meni vain eri reittiä, kuin ihmisillä tyypillisesti. Mulla ei ehkä ole tutkintoa, mutta itsetutkiskelun määrästä ja sinnikkyydestä ansaitsisin kyllä mitalin. Oon ryöminyt haisevassa mustassa mönjässä, mutta sydän on pysynyt puhtaana ja sykkii edelleen rakkautta ja elämänhalua. Sekin on jo paljon, eikä yhtään sen vähäpätöisempää kuin muiden saavutukset. Vertaistuki on tärkeää. Oon ollut useammassa erilaisessa vertaistukiryhmässä. Niissä ryhmissä tuntuu aina, että löytää "normaaleiden" ihmisten pariin. Inhimillisten, aitojen, tuntevien ihmisten, jotka osaa pohtia elämää ja maailmaa syvällisesti.
Meitä eksyneitä, vuosia sankassa sumussa eläneitä on paljon. Meidän on vaan vaikea löytää toisiamme, kun eletään niin piilossa. Kiitos kun uskallat puhua tästä julkisesti ja tuoda ihmisiä yhteen. Tällainen nettivertaistukikin voi ihan oikeasti vaikka säästää jonkun hengen. Ei tällaisia asioita tarvitsisi hävetä. Ihmisen arvoa ei voi mitata sillä, että mitä on saavuttanut elämässä, tää nykymaailma on vaan tullut hirveen vaativaksi. Sitä paitsi paras tapa "kehittää" itseään ja "mennä eteenpäin" on pysähtyminen, hengittäminen, hiljentyminen. Jokainen hetki on lahja. Ei elämää suoriteta, vaan se koetaan.
@@koalapapu Todella tärkeä havainto ja tiivistys, jonka kirjoitan itsellenikin muistiin: ”Ei elämää suoriteta, vaan se koetaan!” Tässä on kiteytettynä monta asiaa: 1) Elämä hahmottuu kokemuksena hitaasti ja sen alussa olemme hyvin monenlaisten haasteiden armoilla. Siinä korostuu elämän merkitys suorituksena. 2)Viimeistään kouluun meno vahvistaa suoriutumistarvetta: voimme vertailla ikätovereita ja mittailla suoriutumistamme. 3)Kun elämä kääntyy rapistumisen puolelle vanhenemisen vuoksi, jatkuu vertailu, mutta jälleen usein suoriutumisten kautta. 4)Tärkein asia: Elämän sisällön kokeminen arvokkaana on suoriutumiskokemusta ensisijaisempi. Tämä oivallus on auttanut monia erilaisten kriisien yli. Erityyppiset psykoterapiat vastaavat samaa kuin urheilussa valmennus. Kyse on kuitenkin psykoterapiassa laajemmin elämästä, ei pelkästään suorittamisesta tai sarjasta suorituksia.
@@eensio tosi hyvin jäsennelty! Maailma on tänä päivänä hirveän suorituskeskeinen ja ihmiset tuppaa lähtemään siihen automaatiolla mukaan, eivät välttämättä edes tiedosta omaa suorituskeskeisyyttään, sitä pidetään itsestäänselvyytenä. Hyvinvointiakin suoritetaan ja sitten pitää näyttää somessa, kuinka terveellisesti ja valaistuneesti sitä eletään. Se tärkein kuitenkin unohtuu: lempeys ja armollisuus itseä kohtaan ja tässä hetkessä eläminen, pienistäkin asioista nauttiminen. On myös annettava tilaa ja aikaa suruprosessille ja kaikille vaikeille ja tuskallisille tunteille, eikä yrittää väen vängällä "parantua" niistä. Toki hyviä tunteita kannattaa pyrkiä buustamaan, jotta saa balanssia olotiloihin. Mutta elämä on NYT, eikä sitten, kun on "palikat kasassa".
Rohkeutta vaatii tällaisen videon tekeminen. Itselläkin vastaavia ajatuksia näin 31-vuotiaana ja varsinkin viimeiset 3v on ollut todella rankkoja, koska koko elämäni olen kamppaillut terveys- ja mielenterveysongelmien kanssa, jotka ovat pahentuneet viime vuosien aikana muiden huolimattomuuden ja välinpitämättömyyden takia ja tämän takia vaikea luoda uskoa tulevaan, koska Suomen ja maailman tilanne vain huononee ja empatiaa näkyy koko ajan vähemmän. Sanon tämän ihmisenä kenen koko elämä on pilattu hoitovirheillä ja byrokratialla ja itse olen myös tehnyt paljon töitä sen eteen, että hyväksyy ne vääryydet mitä elämässä on tapahtunut ja myös sen, että tulevaisuutta ei voi enää rakentaa millään pohjalla eikä nuorena hyvin hoidetut opiskelut ole johtaneet mihinkään ihmisten ennakkoluulojen takia ja piti hyväksyä se, että en ole enää se sama optimistinen ihminen joka olin nuoruudessani. Itse olen saanut mielenrauhaa siitä, kun on tajunnut elämän rajallisuuden ja sen, että elämällä ei ole varsinaista merkitystä ja se onni ja merkitys on löydettävä itse tajuamalla se, että ihmisen ei ole pakko sopia mihinkään muottiin vaan täytyy elää omannäköistä elämää. Kukaan meistä ei saa mukaan mitään kun lähdetään täältä pallolta ja maailmankaikkeus on epäreilu ja julma ja kohtaloita on monia. Universumi ei piittaa yhden ihmisen elämästä yhtään sen enempää kenenkään kohdalla vaikka näin me halutaan itsellemme uskotella. Kaikki onnistumiset ja epäonnistumiset elämässä on sattumaa ja niistä ei voi muuta kun yrittää ottaa opiksi ja jatkaa matkaa ihmisenä kasvamisessa.
Koen nää videot tosi tärkeiks mulle, kiitos. Ne kohat mitä sun on vaikee sanottaa tai mikä tuntuu et se et ollu sinä, mutta kuitenkin olit, kuulostaa mulle ihan täysin jonkun asteiselta ja jonkun muotoiselta dissosiaatiolta. Me ollaan aiheesta juteltukin aikasemmin. Musta tuntuu, että dissosiaatio on yks vaikeimmista asioista laittaa sanoiks tai kuvailla.
Kiitos että jaat kokemuksiasi🌼 Meitä on muitakin, jotka ollaan "jäljessä" siitä mitä omalta ikäryhmältä odotetaan. Itsekin 30v eikä vielä ammattia, mullekin nuori aikuisuus oli rankkaa aikaa. Jotenkin yritän ajatella että läpi käydyillä asioilla on joku tarkoitus, mut ymmärrän myös ettei kaikki välttämättä näe sitä niin
Eihän ihminen voi koskaan verrata omaa elämäänsä muiden elämään. Jokainen elämä on uniikki, ja jokainen talsii oman taipaleensa. Turhinta turhuutta on verrata omia taloudellis, sosiaalis, tahi muita "saavutuksia" . Itse olen aina rakastanut itseäni. Minulla on naisen aivot, mutta miehen muna. Ja ikinä, never ever en tästä konbinaatiosta luovu. Se on antanut niin paljon.
Hyviä ja viisaita ajatuksia sinulta. Herääminen jostakin on yvin vaikea asia. Jotkut ei jaksa vaan jatkavat. Sinä olet vahva kun kerrot totuuden, ja kaiken harhan jälkeen voit katsoa ja mennä eteenpäin elämässäsi. Minä olen käynyt läpi erilaista elämän harhaa kuin sinä mutta jotenkin se oli samaa psyykkistä romahdusta ja huonovointia. Olin kuin kana jota lentää ja lentää eikä ollut plattformia (siis se oman arvon tunne ja itsevarmuus) mihin olisi voinut laskeutua, koska se meni elämästäni palasiksi. Nyt voin kuitenkin hyvin. Kiitos sinulle.Toivon kaikkea hyvää sinulle🙂
Siinä 40 vuotiaana, aika moni vaihtaa esim. ammattia. Näin joutuu aloittamaan työuran uudestaan toisessa ammatissa. Itse tein niin. Olen menettänyt läheisiä ihmisiä kuoleman kautta ja saan lohtua kuuntelemalla virttä, Hetki vain ja päivä kerrallansa... Siitä tulee sellainen hyvä ja arkinen olo. Joka aamu on herättävä ja tehtävä aamiainen. Koti on siivottava ja läheisistä pitää huolehtia. Poisnukkuneita muistan kiitollisena, siitä että olen saanut pitää heidät elämässäni niin pitkään. ❤
moi oli kiva kuulla sinua ja itse olen taistellut transsukupuoli idetidentin kanssa melkein 50 vuotta olen pukeutunut monesti naiseksi ja kamppailut sen asian kanssa ja on tullut monesti ajatukseen että olen syntytynyt väärään sukupuoleen mutta en ole koskaan mennyt sukupuolen korjaus leikkaukseen ja olen onneliseti naimisissa naisen kanssa ja vaimoni tietää että olen transvestiiti ja olen yrittänyt monta kertaa päästä siitä irti että en pukeudu naiseksi mutta en ole onnistunut ja aina salaa pukeudun ja laittaudun naiseki kun olen yksin mutta tää sinun avautuminen rohkaisi minua että itse lähden taistelemaan nyt terveeksi kiitos oot ihana ja toivon sinulle voimia ja kaikkea hyvää ja tilaan sun kanavan mutta kiitos vielä🙂🤗❤
Kiitos videosta, täällä myös yksi joka kymmenen vuoden ajan on kärsinyt niin fyysisistä että henkisistä vaivoista. Vaikeaa se on, mutta on hyvä olla armollinen itseään kohtaan. 💙
Sä osaat sanoittaa asioita ja elämää todella hienosti ja osuvasti, siinä sä olet paljon edellä monia muita. Ja myös muutenkin sinulla on todella kirkas ajatuksen juoksu, sitä on kiva kuunnella. ❤😊
Oot kuitenkin jättänyt merkittävän jäljen yhteiskunnalliseen keskusteluun näillä videoilla. On sekin tietynlainen saavutus, että on tehnyt jotain merkittävää.
Sinussa on paljon potentiaalia. Olet rohkea ja analyyttinen. Esiintymiskykysi on erittäin hyvä. Sinulla on siis sellaista pääomaa jota meillä monella muulla ei ole. Toivon, että löydät oman tiesi ja saat kasvattaa ja käyttää kykyjäsi sekä työelämässä että muualla. Kiitos siitä, että autat monia ihmisiä ❤ Olen lukenut tuon mainitsemasi kirjan. Se on myös todella koskettava kertomus siitä miten ihminen antaa vuosikymmeniä elämästään yhteisölle ja uskolle ja menettää ne.
Kiitos videosta. Aihe kolahtaa. Oon myös 37-vuotias ja aika raskaalla tavalla pudonnut kyydistä. En ole saanut vielä jäsenneltyä ajatuksiani yhtä hyvin tässä suhteessa kuin sinä. Arvostan paljon, että nostit aiheen esiin ja yrität kannustaa ihmisiä mukaan "liikkeeseen"! Se on tärkeää ja koen sen myös itse tukevaksi. Hyvin koostettu video myös. ♡ Toivottavasti sun asiat järjestyvät parhain päin. Jään seuraamaan. Ehkä kirjoitan lisää toiste.
Kiitos että jaoit, kosketti ja samaistuin, vaikken transhoitoja ookaan käyny läpi, silti tunnistin. Nyt elän onnellisena ja tyytyväisenä naisena elämää biologisen sukupuoleni hyväksyen.
Sää et oo todellakaan yksin. Minusta tuntuu että mä oon jäljessä 20 vuotta tätä ns maallista elämää, mut arvostan enempi henkistä kehitystä muutenkin. On siinä silti joutunut tekemään työtä, ettei liikaa masennu, kun oma elämä on mennyt eri latuja. Useimpia semmonen kauhistuttaa.
Olen kanssasi samanikäinen nainen. Olin noin kymmenen vuotta päihderiippuvainen, kunnes 30-vuotiaana tuli eteen valinnan paikka: joko lopetan käytön tai tuhoan elämäni lopullisesti. Olen nyt seitsemän vuotta opetellut normaalielämää, ja onnistunut siinä jopama aika hyvin. Erityisesti minua kosketti se, kun puhuit siitä miten koit olevasi ikätovereitasi jäljessä. Samaistun täysin: muut perustivat perheitä, loivat työuria ja ostivat kesämökkejä samalla kun itse kiersin noidankehää, ihan kuin olisi ollut pause-nappula päällä elämässä. Kiitos videosta, odotan innolla lisää aiheesta ❤
Sametti on hienoa että puhut näistä kokemuksistasi voisit mennä kouluihin puhumaan,että lapset ei kuule väärää infoa.Jumala on luonut miehen ja naisen muita sukupuoli ei ole.
Niin iso respekti sulle, Voimia sinulle tämän työn ääressä, jossa voit auttaa niin monia kanssakokijoita. Tää on varmadti elämäntehtäväsi, vaikka se on tullut sinulle todella rankkojen kokemusten kautta. Toivittavasti tämä tieto hyvyys tavoittaa kaikki tarvitsijat. Jakoonhan tämä menee...
jos yksikin sukupuoli-identiteettinsä kanssa kamppaileva nuori on saanut sun videoista apua ja mahdollisesti harkinnut trans"hoitoja" uudelleen, niin se on jo tosi hieno juttu, oo ylpee itestäs! asiat järjestyy pikkuhiljaa, tee asioita mistä nautit ja tykkäät, oot niin paljon enemmän kuin sun keho
Ihanaa kuulla sun rehellisistä kokemuksista💜 mul on vähän samanlaisia fiiliksiä näin 35-vuotiaana, yritän alottaa uutta uraa, uutta ajatusmaailmaa, uutta kaikkea! Parikymppisyys meni haahuillessa, toki tuli asuttua ulkomailla jne. jotka on ollu arvokkaita kokemuksia, mutta mitään ns. konkreettista ei oo jääny.
Allekirjoittaneella erilainen tarina eri asioiden osalta mutta periaatteessa suht samoja asioita edessä elämässä uudelleen aloittamisen osalta mm iän puolesta. Empaattisena ihmisenä on helppo samaistua moneen kohtaan tunnetasolla tarinassa 🙏 Henkisesti raskastahan tämä elämä on aika ajoin tarpoa mutta tärkeintä on että jaksaa edetä sitten lopulta vaikka askel kerrallaan 🙏
Mäkin oon tavallaan menettänyt elämästäni suorastaan vuosikymmeniä päihderiippuvaisuuden takia mutta sain viimein löytää Jeesuksen rakkauden ja armon ja olen Hänen omanaan saanut sitten kertoa eteenpäin tätä ilosanomaa että saamme anteeksi kaikki menneet väärät valinnat ottaessamme Hänet elämämme herraksi koska Hän kantoi kaikki syntimme Golgatan ristille ja Hän myös johdattaa meitä uudessa paremmassa elämässämme joten vältymme jatkossa suurilta vääriltä valinnoilta.
Kiitos. Mäpä kerron mun tarinan. En oo tehnyt mitään noin radikaalia kuin sä mut ongelmia mulla kuitenkin riittää. Oon maatalousyrittäjä. Ollut sitä siitä lähtien käytännössä kun valmistuin Tarvaalan maatalousoppilaitoksesta lomittaja-karjanhoitaja linjalta. Meillä oli lypsylehmät ja omaa peltoa ja vuokrattua. Tein isän kuoleman jälkeen 2005 lähtien kaikki konetyöt ite ja äiteen avulla navettatyöt. Käytännössä 24/7 365 päivää vuodessa. Jos sairastui niin useimmiten sai ite mennä navettaan kun lomittajaa ei useinkaan saanut. Äitee kuuli 2013 rintasyöpään. Sit tein jokusen vuoden yksin työt. Lähinnä navettaouolen kun sain apua siskon purukoilta. Noin 5 vuotta sitten lehmät lähti. Kroppa on rikki, ei koulutusta muihin hommiin. Nyt on tappelua melan kans eläkkeestä. Pitäis mennä kuntoutukseen ja sit uudelleen koulutukseen. Ei onnistu kun sairaudet estää nukkumisen ja autolla ajokin on joskus tosi kivuliasta. Eihän täältä muuten nykyään pääse kuin omalla autolla. Viimeisin diagnoosi, se yhdeksäs, on keskivaikea masennus. Ehkä tuo on ollut vuosikaudet mukana, en vaan oo ehtinyt keskittyä ihteeni aikanaan. Nyt kun on enemmän aikaa niin masennus tuli pintaan. Olen nyt 51v ja kokolailla oon koettanut alkaa myös alusta. Ei oo ollut aikaa kulkea rii'uullakaan joten loppuelämä näyttää aika yksinäiseltä sen suhteen. No seuraavassa elämässä otetaan takaisin mitä oon nyt missannut.
Sama tilanne ..meni viisitoista vuotta ennenkuin pääsin tasapainoon itseni kanssa eli olin yli kolmekymppinen .se oli selviytymistaistelua siihen asti..älä sure.näistä ihminen oppii tosi paljon..Hae kokemus asiantuntija koulutukseen...sinulla on paljon annettavaa monelle ihmiselle.. .
Samanlaisia ajatuksia itselläni sen suhteen, että aloittelee elämäänsä vasta nyt kun ikää on jo 30+ Itselläni on ammattitutkinto ja korkeakoulututkinto, joista kummallakaan ei kuitenkaan saa töitä. Työttömyys syö ihmistä. Uskon kuitenkin että elämä kantaa. Taaksepäin ei pääse, joten elämää ei kannata liikaa katsella peräpeilistä, vaan kääntää katse tuulilasiin - tuulilasi on syystäkin isompi kuin peräpeili.
Kuka tai kenen neuvosta yleensä lähdit ja uskoit, että sinun pitää aloittaa hoidot, tullaksesi mieheksi. Minusta tällaisia neuvoja annetaan nuorille liian heppoisin perustein. Ei ole mikään pikkujuttu, että susta leikellään miestä, vaikka susta ei saada ainakaan täysin miestä. Minusta tällaiset henkilöt pitää saada vastuuseen. Ellei niin tehä, tapahtuu niin muillekin, ja tragedia jatkuu. Et varmaan tykkää pahaa, vaikka sanoinkin, ettei susta saada täysin miestä, toivon että ymmärrät. Eli mies sukuelimineen, ja haluineen, suvunjatkamis kuntoineen. Sulle on myyty sellaista, mitä ei voida täysin toteuttaa. Olisi kannaltasi parempi, jos olisit kärsinyt vaikka kuinka pahaa oloa, mutta naisena, joka olisi silloin tuntunut pahalta, mutta sua ei oltaisi leikelty mitenkään. Sehän on mennyttä, mutta kun käytät sanoja, joista ymmärrän vain vähän, niin minusta sua on neuvottu väärin, ymmärretty väärin, mutta elämme maailmassa jossa kaikenmaailman tohtorit antavat neuvoja ja hoitoja edistääkseen uraansa, pääsevät julkaisuihin sen ja sen alan spesialistina. Mutta vain sinä yksin joudut elämään seurausten kanssa.
En tiedä lohduttaako, mutta toisaalta asiat voisi olla pahemminkin. Esim kun mietin mun omaa isää, joka on alkoholisti ja yli 50v ja hän on edelleen henkisesti teini. Että hän on ollut tossa mielenterveysongelma jaksossa koko ikänsä, eikä ole koskaan herännyt siitä. Ja varmasti hänen iässään siitä on vielä paljon hankalampi vaihtaa suuntaa, kun kohtahan hän on jo eläke-ikäinen. Että silleen musta on tosi positiivista, että kuitenkin heräsit siitä ja sen jälkeen oot paljon kehittänyt itseä ja korjannut elämää jne. Mulla oli vakava masennus jakso, mutta se onneksi kesti vaan 18-20v. Niin se ei kauheasti aiheuttanut mitään damagea. Ja 20v sitten heräsinkin siitä itse tietoisuuteen. Parisuhde, ura, perheen ja kodin luominen jne jutuissa koen että oon aikalailla ikäiseni vaiheissa ollut kokoajan. Kun ei toi kahden vuoden "jälkeen jääminen" ollut niin pitkä, ja toi on aika normaali aika olla masentunut/ongelmainen ton ikäisenä. Ja en koskaan transistoitunut tai mitään, mutta olin 14-23v tosi poikaisen tyylinen tyttö. Niin sitten kun 24v halusinkin olla naisellisempi/tyttömäisempi mulle tuli paljon sosiaalisia ongelmia, kun en osannutkaan sosialisoida tyttömäisen näköisenä. Koska olin tottunut, että voin ottaa tilanteissa dominoivan roolin ja kaverityttöjä on helppo saada kaikkialta. Ja yhtäkkiä kun olinkin tyttömäinen, ihmiset tulkitsi mun dominoivan roolin oton negatiivisena, koska eivät kai olettaneet sitä musta. Ja huomasin, että oli jotenkin hankalampi saada random ihmisiä kuuntelemaan mua/ottamaan vakavasti. Niin mun piti opetella käyttäytymään alistuvaisemmin, etten saa random ihmisten vihaa niskaan. Vaikka silloin kun olin poikamaisen tyylinen siitä ei koskaan ollut mitään ongelmia. Ja kaverityttöjä oli yhtäkkiä myös paljon hankalampaa saada ja tuli yhtäkkiä kaikenlaista selän takana haukkumista muka kavereilta. Musta tuntuu, että monet normaalit tytöt käy noi ongelmat läpi joskus teininä, mutta kun teininä olin itse poikamaisen näköinen niin jotenkin olin sosiaalisesti eri roolissa. Nyt oon 28v ja oon kehittynyt sosialisoinnissa tyttömäisen/naisen näköisenä, mutta silti oli se aika jälkeenjäänyt olo oli käydä noi ongelmat läpi paljon vanhempana kuin kuuluisi. Kun oikeestihan noi ongelmat kuuluisi käydä läpi varmaan 14-16v, eikä 24-26v😅
Voimia🧚♂❤ Samaistun tähän Olen 29v ja sain hermo romahduksen kun erosin TAMKista, mutta siitä on päästy yli kun käänyin sisään päin ja tunsin tunteeni loppuun saakka Valolla ja Rakkaudella🤍❤
Me ollaan samanikäsiä (no minä vuoden vanhempi) ja samankaltainen kokemus että mielenterveysongelmat ja huumeet on syönyt minimissään sen 10 vuotta elämästä. Mun kohdalla epätoivo ajoi uskoon ja uskon myötä pääsin huumeista ja aloin saamaan elämästä kiinni. Mutta aivan alkutekijöissään sitä on sellaisissa asioissa kuin talous ja ura ja muu vastaava.
Olen kokenut samaa, vaikkakaan en sukupuoleen liittyvässä ongelmatiikassa, vaan masennukseen. Masennukseen, jonka katson olleen kotiolojen, neurotyyppini ja tietyllä tapaa ympäristön muodostama "soppa". Koin nuorena, että minua lyötiin alas kotona, meillä oli sellainen päällepäin normaali melkeinpä mallikoti, joskin asuin vain toisen vanhempani kanssa. Tapasin toista vanhempaa säännöllisesti (isä). Kukaan ei olisi ulkoa päin uskonut, että äitini oli kotona omia traumojaan minuun purkava, teinin tavoin käyttäytyvä (mutta itse sen täysin kieltävä, minäkin tajusin hänen käytöksensä tason vasta saatuani itse lapsia) lapsiaikuinen, enkä itsekään syyttänyt kaikesta häntä, vaan otin omille harteilleni hänen käytöstään kasvaen siihen, että se johtuu minun viallisuudestani. Päälle tulivat itselläni olevat (ei dg:iin yltävät ja sikäli livähköt) asperger-piirteet, joiden takia äitini ei minua ikinä niiden kanssa ymmärtänytkään. Sain kuitenkin isältäni varauksetonta hyväksyntää ja isän puolen suvulta kokemuksen, että muillakin näitä piirteitä on ja että siellä niistä ei kukaan tuominnut toisia. Se auttoi olemaan itseni puolella, mutta ei riittänyt kokemaan olevani hyväksyttävä ja vertainen kenenkään muun kanssa. Traumatisoiduin ikään kuin hyvin näkymättömissä oloissa, itsekään sitä ajoissa ymmärtämättä. Ikävuodet 19-40 menivät omaa traumaisuutta käsitellessä. Sana alisuoriutuja työelämän ja elämän omiin käsiin ottamisen nimissä tuli tutuksi. Minut piti järjissäni usein vain se onni, että isäni puolen suvulla on aina ollut paljon taloudellista runsautta ja olen siitä itsekin saanut osani, erittelemättä sen tarkemmin. Tiesin myös tuolloin masentuneena, että vaikka minulta oli mielestäni ryövätty mahdollisuudet rakentaa elämääni itse taloudellisesti, niin se ei tule olemaan lopputuloksen kannalta ongelma; tulen saamaan kaiken tarvittavan ja sen myös sain. Tunnen siitä kiitollisuutta joka päivä. Saan myös sen avulla tarjottua omalle perheelleni sellaisen elintason, johon kumppaninikaan ei olisi kyennyt. Minua lyttyyn lytänneen vanhempani käytös on vaikuttanut ihmissuhteisiini; en uskalla luottaa tulevani hyväksytyksi. Myös saamaani taloudellista vaurautta tämä vanhempani "arvosteli" (hänelle ei sitä eron takia, jossa itse oli aloitteellinen, suotu). Sanoen, että minua tullaan siitä kadehtimaan ja en saisi näin ollen elää sen kanssa vapaasti, en kertoa siitä ystävillenikään, vaan se pitäisi piilottaa muiden silmiltä. Ymmärrän, että tästä voi _varoittaa_ jälkikasvua, mutta sitä en, että vanhempi ilmoittaa, että sinut _tullaan_ hylkäämään, jos kerrot, mitä sinulla on. Jos sanoin, että en ole havainnut sellaisesta merkkejä, hän vastasi: "Eivät he sitä sano ääneen, mutta sinusta ajatellaan ikäviä selän takana". Eli vei täydellisesti vapauteni havaita itse, miten minuun suhtaudutaan. Tämä kaasuvalottaminen alkoi kun olin tosi nuori, jolloin en tiennyt muuta kuin äitini "elämänkokemuksestaan" (hänen väite) sanomat väitteet. Tämä vaikuttaa minuun edelleen niin, että vaikka minulle oltaisiin ystävällisiä, pelkään sen olevan vain pintaa ja pelkään, että ihmiset ajattelevat minussa olevan vikaa. Vaikka jokaisessa ihmisessä on vikoja, minua pelottaa, että nämä ovat sellaisia, joilla tulen jätetyksi tai julkisesti halveksituksi. En pysty itse tekemään asiasta arviota, vaikka muuten minulla on hyvä suhteellisuudentaju. Tämä on uskoakseni kaasuvalotuksen seuraus. Olen käynyt elämäni aikana lähes 15 vuotta(!) terapiassa ja koen, että tämän eheämmäksi en tule. Nyt eletään näillä. Olen 52-vuotias ja elämäni on silti jo hyvää. Huomaan, että viihdyn pirun hyvin yksikseni, enkä tarvitse enempää läheisiä ystäviä. Minulla on mies ja yksi lähisukulainen ystävinä ja se riittää hyvin. Olen nykyisin onnellinen.
Useasti ne meidän traumat ovat sieltä varhaislapsuudesta lähtöisin. Usein ylisukupolvisia. Elin lapsuuden, jossa kukaan ei nähnyt seinien sisälle. Sairastuin ahdistukseen, minusta tuli erilainen, syvän häpeän omaava ihminen. On ollut helpotus nähdä se kaikki ja armahtaa itseään. Jokaisella oma polkunsa, yhtä arvokkaita olemme kaikki haavoinemme.Toivottavasti jokainen löytää lähteitä, mistä saa voimavaroja matkalle.
Mitä jos katsoisit asiaa tältä kantilta, tämä on nimittäin terveellisempi tapa katsoa; et menettänyt 10 vuotta mt-ongelmille, vaan annoit elämästäsi 10 vuotta mt-ongelmille.
Minulla ei mitään noin vakavia juttuja taustalla, mutta tultuani isäksi lähemmäs nelikymppisenä (joka ei nuorena ajatellut koskaan lapsia hankkivansa), on elämäni täyttynyt sellaisella ilolla, valolla ja rakkaudella, mitä en osannut kuvitellakaan. Joskus katson tätä lapsiarkea enkä voi uskoa että olen tässä tilanteessa, tosin epäuskoa siis siitä että olen siunattu tällaisella onnella. Joku sanoi että elämä alkaa vasta nelikymppisenä, muu on harjoittelua. Menetettyä aikaa ei saa takaisin, mutta nyt viisaampana sitten kohti rakentavampia elämänvalintoja. Väittäisin jopa että nelikymppisenä biologia hoitaa vielä yhden boostin jolla ratsastetaan kuuteenkymppiin, hyvällänruokavaliolla ja liikunnalla tottakai. Iloa ja valoa ja rauhaa sielullesi.
Olen halunnut laittaa kommentia mutta ei vain ole ollut sopivaa hetkeä mutta nyt on hieman rauhallisempaa. Olen itse sairastunut masennukseen lapsena. Mulla on ollut aika traumaattinen lapsuus mutta en halua puhua nyt siitä. 2010 masennus ja ahdistus räjähtivät käsiin. Vuosien varrella on tullut menetettyä todella monta läheistä jonka vuoksi ahdistus ja masennus on vain lisääntynyt. 2011 keskeytin ammattikoulun kun en enää kestänyt sitä kaikkea. Lievempiä burnoutteja on ollut vähän väliä. Elämä on ollut aina vaikeaa ja kaikesta on saanut tapella myös eri viranomaisten kanssa. 2021 oli hirvein kesä ikinä. Menetin hyvän ystävän perhe tuttu ja koko elämältä katosi pohja. Elin 2 vuotta ihan täysin sumussa ja muistikuvia ei hirveästi ole siltä vuodelta. Tästä burnoutista on ollut todella vaikeaa toipua mutta nyt alkaa helpottamaan hänen poismeno. Onneksi on ollut iso tuki takana etten jäänyt yksin. Silti haasteita on ihan perus arjessa mutta jos nekin saisi kuntoon jossain vaiheessa. Naisten vaivoista puhutaan tänä päivänä aivan liian vähän. Kun mulla alkoi kuukautiset joskus 15-16 vuotiaana niin ne olivat ihan älyttömän runsaat ja kestivät 14 päivää. Ihmettelin pitkään miksi mun kuukautiset oli niin erilaiset kun muilla ja ensimmäinen diagnoosin sain muistaakseni 2017-2018. Mulla on monirakkulaiset munasarjat pcos. Samoihin aikoihin aloitin ensimmäisiä ehkäisylääkkeitä ja se oli ihan äärettömän iso virhe. Vuosien varrella on tullut kokeiltua aika monet ehkäisypillerit läpi. Samoihin aikoihin aloin myös saada omituisia kipuja ja tuntuvat sellaisilta puukon iskuilta vasemman häpyhuulen luona. Viimeisin kokeilu oli primolut. Viime vuonna sain vihdoin diagnoosin. Ehkäisypillerit laukaisi vulvodynian ja se ei tule paranemaan koskaan. Ainoa lääke joka niihin kipuihin auttaa on litalgin joka lakkautettiin juuri nyt syksyllä suomesta. Korvaavaa lääkettä ei ole ja tuskin edes tulee koskaan mun elinaikana ainakaan. Kadun sitä päivää koko elämän että menin koskemaan niihin ehkäisy valmisteisiin. Ollaan oltu kohta 11 vuotta yhdessä nykyisen kumppanin kanssa ja olisi lapsi haaveita. Täytän kesällä 32 vuotta ja tiedän että se tulee olemaan ongelmallista diagnoosit huomioon ottaen. Tiedostan että aika alkaa käydä vähiin. Toivottavasti pian saisi asiat niin että se olisi myös mahdollista. Juttua riittäisi vaikka kuinka paljon mutta eiköhän tässä ollut yhdelle kertaa ihan tarpeeksi 😅
Voin niin samaistua, olen samanikäinen kuin sinä, ilman transtaustaa, mutta itselläkin ollut sukupuolen kanssa kipuilua taustalla muiden mielenterveysasioiden lisäksi. Tunnen olevani sellaisen perusparikymppisen tasolla henkisesti ja monessa asiassa ulkoisestikin. Olen ollut oikeastaan tasaisesti jumissa noin 20 vuotta "kaksikymppisyydessä", eli minulla ei periaatteessa ole tuollaista erillistä pitkää pimentojaksoa. Trans- ja detrans-prosessisi on olleet äärimmäisen rankkoja, niitä ollenkaan väheksymättä, mutta on oikeastaan aika yllättävää, että koet olevasi elämässä jäljessä, sillä haluan tuoda esiin, että näin ulkopuolisena, kanavasi pitkäaikaisen katsojan silmin vaikuttaa, että olet monessa asiassa loppujen lopuksi ihan hyvin "ikäiselläsi tasolla": olet käynyt vuosikausia töissä (ehtinyt saada työkokemusta), sinulla on kumppani, korkeakoulu-opinnot pitkällä ja olet matkustellut paljon ja perehtynyt syvällisesti maailman asioihin, saanut paljon aikaan, onhan sinulla tämä loistava kanavakin. Lisäksi olen saanut käsityksen, että olet saanut nuorempana nauttia vapaa-ajastakin omien mielenkiinnon kohteidesi parissa, ehkä juhlienkin ja ehtien pitää myös välillä hauskaa. No, tästä taas opin, että koskaan ei voi näköjään tietää, miten joku toinen pään sisällä kokee ja mitä taakkoja kantaa mukanaan.
Siksi etusijalle other-focus niin ei tule tehtyä asioita self-focuksella. Ihminen voi ajatella muita tai itseään. Saa sisältöä elämään antamisen ilosta kun keskittyy muiden ongelmiin.
Minäkin olisin halunnut olla poika 10-12 vuotiaana. Syy on isän puolen miespuolisten sukulaisten tyttöjen ja naisten halveksinta. Ei missään nimessä pitäisi lasta tai nuorta alkaa muokkaamaan toiseen sukupuoleen koska syyt ovat aivan muualla. Eka kertaa katson kanavaasi. Hienoa että jaat avoimesti tarinasi ja siitä on varmasti apua ja lohtua. Et ole vielä vaha vaan elämää ja aikaa on paljon edessä. Muuten olen kahvifani!
Kaikkien elämä nyt vaan ei mene "putkeen". Omalla kohdalla rakennelmat ovat romahtaneet ja myös kymmenen vuotta mennyt hukkaan. Ei se auta kuin yrittää nousta taas jaloilleen. Kannattaa olla itselleen armollinen. Sairastaminen nyt vaan estää "normaalin" elämän ja etenemisen ❤
Mä voin niin samaistua sun tilanteeseen muuten, mutta en ole trans. Oma varhaisaikuisuus ja aikuisuuttakin on mennyt erilaisten ongelmien kanssa painimiseen. Hyväksyntä on ollut todella vaikeaa, mutta nyt näin vähän päälle nelikymppisenä olen suht sinut asian kanssa. Ehdottomasti tärkeintä on, että ollaan selvitty kaikesta ja että on käsitellyt asioita eikä ole katkeroitunut tai kateellinen muille. Edit. Katsoin videon loppuun ja lisään vielä, että terapia on auttanut paljon ja itsemyötätunnon opiskelu. Itsemyöntätuntoa olen harjoitellut nyt muutaman vuoden ja se om ollut yksi tärkeimmistä opiskeluista tässä elämässä. Kävin ihan Turun työväenopistollakin sitä opiskelemassa 🙂
Ei liene pelkkä klisee, et jokainen elää omassa kuplassaan..? Tarinoissa puhutaan heränneistä. Oliko munkit tai kuuluisat erämaaisät sellaisia? Ehkä jotkut olivat. Tuossa erakoitumisessa lienee olennaisena päämääränä juuri itsensä löytäminen. Todellisen itsen löytämisen ja ajan hengen välillä lienee aina jonkinlainen konflikti
Taitaa olla ihan normaaliprosessi ihmisessä. Vaikka oma elämä ei liity näihin sun aiheisiin niin tottakai sitä katuu menetettyjä vuosikymmeniä sitten johonkin muuhun, vääriin ihmissuhteisiin tai siihen ettei arvostanut itseään. Ja se on hieno tunne herätä niinkuin unesta, että kuka minussa teki nämä päätökset, koska en tunnista itseäni niistä, mutta nyt herään itsekseni uudelleen minkä kadotin. Me ollaan sieluja, joiden pitää kasvaa oman näköisekseen mutta maailma on äänekäs heti syntymästä ja aivopesee lasta kulttuurisesti, uskonnollisesti, koulujärjestelmällä, talous-ja markkinajarjestelmällä ja muilla eksyneillä ihmisillä. Siinä menee aikaa ja erehdyksen kautta kun osaa vaimentaa maailman äänet nolliin.
Arvostan todella paljon miten avoimesti puhut kokemuksistasi ja olet aito. Olet todella rohkea ja fiksu, kun kykenet tarkastelemaan omaa toimintaa kriittisesti ja myöntämään että transhoidot olivat virhe. Iso iso arvostus siis sinulle. Näitä näkökulmia ei nimittäin mediasta juurikaan saa lukea eikä YLEn keskusteluohjelmissa näistä asioista juurikaan varoitella. Toivottavasti olet itsellesi armollinen etkä syytä ja ruoski itseäsi. Ihan jokainen ihminen tekee virheitä elämän aikana, täydellisiä ei olla kukaan. Olisit kyllä ansainnut parempaa tukea ja ohjausta silloin nuorena. Kumpa olisit saanut sitä. Mutta nyt teet todella tärkeää työtä, kun puhut rehellisesti ja avoimesti näistä asioista. Olen varma että autat monia nuoria säästymään kaikelta siltä mitä sinä kävit läpi. On niin tärkeää että joku näistä asioista kertoo ja varoittaa, koska ne transhoidot todella ovat peruuttamattomia. Ja kuka olisikaan siihen parempi sanoittamaan kun sellainen joka on itse kokenut sukupuolidysforiaa ja on käynyt transhoidot läpi. Joten kiitos kun puhut. Voimia ja iloa sinulle. 💖 Toivon niin kovasti että sinun järkisanomasi leviää, jottei nuoret joutuisi katumaan myöhemmin tekemiään päätöksiä, koska silloin on jo liian myöhäistä.
Yllättäen samaistun paljonkin tähän. Juurikin tuo oli järisyttävän spesifiä, että tuntuu kuin osan omasta elämästä minä en ole ollut minä. Koska sitä mä itekki tossa muutama kuukausi havahduin miettimään, kun muistelin nuoruuttani. Tiiän, että se olin minä, mutta tuntuu kuin se persoona joka sillon eli, olis ollut joku muu, joka on nyt siirtynyt syrjään tämän nykyisen persoonan paikalta j antanut sille ohjat. En voi sisäistää sitä, että se käytös ja ne teot oli oikeasti minun valintoja. Vähän ku muistelisin jotain elokuvaa, joka ei ole oikeasti tapahtunut. En tosin oo puhunut tästä kellekkään, koska kuulostaa niin hullulta. Mutta nyt kun joku muukin puhuu samasta asiasta, uskallan itekki kertoa.
Samaistun todella paljon tuohon elämän hukkaan menemiseen, vaikka en ole trans. Ikää on nyt 32v. 11-31 ikävuodet mennyt vaan selviämiseen ja tänään viimeksi mietin, että alkaisikohan se kunnon elämä jo. Oon mä tässä silti rakentanut ohessa uraa ym ja ulkoisesti näytän hyvinkin menestyneen. Mutta sekin kaikki on ollut osa selviytymismoodia. Kunnes ison romahduksen jälkeen kuukausi sitten osastojakson jälkeen aloin ensimmäistä kertaa ihan todella huolehtia mun terveydestä ym. Ja alkaa pikkuhiljaa miettiä, että kuka MINÄ oikeastaan olen sisimmässäni. Toki sellaista asteittaista heräämistä on ollut jo 25 ikävuodesta saakka. Jotenki se tunne, että mitä kaikkea elämässä olisi ehtinyt vielä enemmän saamaan aikaan, jos ei olisi mennyt kaikki voima selviytymiseen niin pitkän aikaa.
Toivon että paikka mihin pääset on mieluisa. Sillä itsellä on ikäviä kokemuksia valtiollisista mielenterveys palveluista. Siellä on pakotettu minulle lääkitystä jonka olen kokenut zombiuttavana, luovuutta rajoittavana.
Heips. Mielenterveyden haasteisiinkin voi suhtautua monella eri tavalla. Niitä voi joko pitää todella ongelmallisina tai miettiä, mitä mielenterveyden haasteet haluavat kertoa niitä sairastavalle henkilölle itselleen. Usein juuri ne haasteet pakottavat ihmisen pysähtymään ja käsittelemään asioita, joita ei muuten tulisi käsiteltyä. Sametin tarina on toki erilainen kuin minun, mutta koen juuri mielenterveyshäiriöideni saaneen minut suhtautumaan itseeni ja toisiin ihmisiin lempeämmin ja armollisemmin sen jälkeen kun sain käsiteltyä omaa sairastumistani. Minulla on siis psykiatrian lääkäreiden antamina diagnooseina ADD, Aspergerin syndrooma, masennus ja sekamuotoinen dissosiaatiohäiriö/konversiohäiriö, joista kaksi viimeisintä aiheutuivat osittain seitsemän vuotta kestäneestä koulukiusatuksi joutumisestani sekä muista haastavista elämäntilanteista, joita en ollut käsitellyt ennen sairastumistani ja kertonut niistä kenellekään. Sairastuttuani sain kuitenkin enemmän apua itselleni mm. laitos- ja avokuntoutuksen, ammatillisen kuntoutuksen, ammatillisiin opintoihini liittyvän erityisen tuen ja kolmivuotisen Kelan kuntoutuspsykoterapian muodossa. Aikaisemmista tukitoimenpiteistä huolimatta minulle myönnettiin pysyvä työkyvyttömyyseläke joulukuussa 2021, koska en jaksanut tehdä säännöllistä työtä Kelan järjestämissä työkokeiluissa edes 20 tuntia viikossa oireilematta, vaikka työ olisi ollut voimakkaasti tauotettua. Toisaalta työkokeiluni avulla löysin itselleni työtoimintapaikan, jossa olen työskennellyt kohta kolme ja puoli vuotta 1-2 päivänä viikossa välillä opiskellen ja täydentäen sitä kautta kahta aikaisemmin opiskelemaani ammatillista tutkintoa. Voisin sanoa olevani sosiaalisesti kuntoutunut, vaikka en edelleenkään ole työkykyinen. Minulla on nykyisin enemmän ystäviä ja kavereita kuin moniin vuosiin ja yhteisöjä, joihin kuulun erilaisia virikepaikkoja ja kristillisiä seurakuntia myöten. Asun omassa vuokra-asunnossa ilman minkäänlaista tukea, ja varaan itse ajan psykiatrille silloin kun tarvitsen sitä. Minulla on myös erilaisten harrastusteni, kuten käsitöiden ja pianonsoiton kautta paljon mukavaa tekemistä arjessani. Voisin siis sanoa eläväni täyteläistä ja tasapainoista elämää, vaikka en ole täyttänyt ympärilläni olevan yhteiskunnan odotuksia esim. normaalipalkkaiseen työhön menemisestä ja perheen perustamisesta. Ja loppujen lopuksi, miksi minun täytyisi täyttää ympäröivän maailman luomat normit ja odotukset, kun olen tyytyväinen näin? Voimia Sametille ja muille näiden asioiden kanssa kamppaileville. Itse olen jo oman kamppailuni käynyt ja voittanut sen. En tosin mielenterveyshäiriöitäni, vaan asioiden käsittelemättä jättämistä vastaan.
Luin aikoinaan tuon Pekka Virkamäen kirjan melkein yhdeltä istumalta. Todella mielenkiintoinen kuvaus uskonlahkon ahdasmielisyydestä ja yrityksistä tukahduttaa terve seksuaalisuus.
Meitä on paljon ketkä ovat syntyneet uudestaan tässä elämässä. Monet meistä ovat eläneet vaikka huonossa pitkässä parisuhteessa, päihteiden alaisena tai jotain muuta, joka on estänyt sen todellisen minän löytymisen. Koskaan ei mikään mene hukkaan eikä koskaan ole liian myöhäistä. Me olemme täällä oppimassa. Tärkeintä on rakkaus ja se pitää aloittaa itsestä.
Siis pakko vaan sanoa, että olet aivan käsittämättömän hyvä sanoittamaan kokemuksiasi. Puhut ääneen kaiken sen, mitä en itse edelleenkään osaa pukea sanoiksi. Ongelmiemme ilmenemismuodot ovat olleet erilaiset, mutta samaistun kokemuksiisi 100%. Jos lapsuudessani/nuoruudessani olisi tarjottu transhoitoja samalla tavalla kuin nykyään, niin olisin varmasti hakenut sieltä tilanteeseeni ratkaisuja. Sen sijaan päädyin dissosioimaan kehittämällä itselleni muilla tavoin täysin valheellisen identiteetin. Kauhistuttaa edes ajatella nyt jälkeenpäin, miten eksyksissä olen ollut...
Sanotaan, että ihmiset elää elämänsä noin 7 vuoden episodeissa. Itse tunnistan tämän tendenssin itsessäni ja usein kun mietin esimerkiksi 10 vuoden takaisia tapahtumia, ne tuntuvat jonkun toisen ihmisen muistoilta. Hämäävää, mutta todennäköisesti normaalia.
Hei. Olen konservatiivi kristitty ja arvostan kyllä tällaista ulostuloa. En kuunnellut vielä kuin pätkän mutta luin tuon kuvauksen. Siunausta ja voimia!
Olen jo mummo ja katson sinun videoitasi mielelläni. Olet erittäin älykäs ja ajatteleva ihminen. Kaikki nuo kokemuksesi ovat muovanneet sinusta kukoistavan. Toivon että jatkat näitä omakohtaisia kokemuksiasi ja elät täyttä elämää. Kiitos sinulle
Olen jo niin vanha, että uskallan sanoa sinulle että olet suloinen, älykäs ja toiset huomioon ottava nuori!
Kulje rohkeasti omaa polkuasi eteenpäin. Olet ihan varmasti monelle sekä varoitus että rohkaisu kun pohdit ääneen asioita ilman kiihkoa mutta rohkeasti❤️
Sulla on tosi tärkeä elämäntehtävä tuoda julki näitä asioita, joita vääristellään ja salataan. 💖
Arvostan miten avoimesti jaat omia ajatuksia ja kokemuksia. Lisäksi jaat todella arvokasta analysointia yhteiskunnallisista asioista. Kiitos ! :-)
Olet vahva ihminen ja toivon kaikkea hyvää sinulle
Voimia sinulle 🙏 älä vaikene tässä aiheesta
Se että havahduit, on iso iso ja hyvä asia ja valtava askel kohti sinuutta. Ei ole vielä nyöhäistä, Täällä kentällä on paljon alanvaihtajia, toipuvia upeita ihmisiä jotka ovat mielenhaasteista kärsineet. Sulla on paljon opittavaa, koettavaa, rakennettavaa ja annettavaa! ❤
❤❤ voin samaistua tuohon elämän hukkaan menoon. Itse menetin päihteille 10v mun elämästä. Oon nyt ollut jo lähemmäs 7 vuotta päihteetön, mutta harmittaa edelleen, että hukkasin noin pitkän ajan ihan suoraan sanottuna täyteen paskaan.
Täällä saman kokenut, mahtavaa, että oot nykyään selvinpäin ❤️
Samaistun, tuli itku. Lohdullisessa mielessä. Kiitos kun puhut. Olen 28v, mutta samanlaisia ajatuksia ja tunteita olen läpikäynyt viime aikoina tai oikeastaan pitkään jo. Tunnen olevani todella jälkeenjäänyt elämässä. Syrjäydyin lukion jälkeen ja siitä alkoi rankka alamäki. Olen yrittänyt opiskella tutkintoa nyt viimeiset 3v. mutta samat ongelmat jarruttaa elämää edelleen enkä tiedä pystynkö tähän. Tähän mennessä minulla ei siis ole tutkintoa, eikä vakityöpaikkaa ollut ikinä. Olen pitkään surrut tätä tilannetta ja apua olen pyytänyt vaikka ja mistä, mutta ei ole tullut tarpeeksi. Nyt yritän taas etsiä ja aloittaa jotain uutta ja itselleni sopivampaa, tuntuu epätoivoiselta mutta uskon että pysyn hengissä ja pärjään. Ja jos tämä ei lähde etenemään niin keksin sitten jotain muuta. Häpeä ja suru on myös tuttua. Yritän edelleen kamppailla sen ajatuksen kanssa, että paranenko oikeasti joku päivä vai miten pitkään tämä vielä kestää. Ihanaa, että pystyt oikeasti puhumaan tästä. Itse en ole pystynyt avautumaan, läheisille enkä kavereille, häpeä estää, mutta sitä kohti menemällä asiat yleensä alkaa helpottamaan. Sanoitit asioita tällä videolla, joita en itse ole osannut sanoittaa. Kiitos vertaistuesta ja on hienoa saada olla sun matkassa mukana
Ei tuo ole häpeän paikka. Voimia.
Kuulen kivun sun äänessä ja herkistyin itsekin siitä. Samaistuin siihen, että on mielenterveyssyiden takia jäljessä elämästä. Toivon sulle armollisuutta itseäsi kohtaan viitaten siihen, mitä kaikkea olet joutunut kokemaan ja luottamusta siihen, että elämä vielä kantaa. Monet ovat ehkä nyt "edellä" oman uran, kumppanin valinnan ja varallisuuden suhteen, mutta saattavat saada 5-10 vuoden sisällä kriisin ja kaikki heidän elämänsä palikat saattavat murentua kirjaimellisesti yhdessä yössä- siksi ei kannata vertailla omaa elämäntilannettaan toisiin ihmisiin, koska sitä ei ikinä tiedä millaiselle pohjalle ne ovat rakentuneet.
Lähetän sulle paljon lämpöä ja valoa tulevaisuuteen 🌟
Tämä on totta. Oman työni kautta näen paljon esimerkiksi "täydellisiä" ydinperheitä, joissa kaikki ns. palikat kasassa. Ihmiset kuitenkin ovat onnettomia, valintojaan kyseenalaistavia. On ehkä vaikea ymmärtää että miksi he eivät ole kiitollisia kaikista saavutuksistaan, mutta monen yhteiskunnan asettaman odotuksen ja maaliviivan ylittäminen ei tuokaan sitä "onnea". Monikaan ei kyseenalaista ja mieti itse, millaista elämää haluaa elää, vaan täyttää odotuksia ja oletuksia. Näistä ei puhuta aina ääneen, esimerkiksi jos kadut avioliittoa tai lasten saamista. Olen myös nähnyt sen kun nämä rakennelmat hajoavat, ja samalla ihmisten elämät ja saavutukset muuttuvat tyhjiksi.
Hyvin sanottu. Menneistä asioista voi vain oppia ja ottaa eväitä tulevaisuuteen! Tsemppiä kaikille jotka lukevat tämän ❤
Samaistun. Eri syistä, mutta kuitenkin. Kiitos, että jaoit tämän.
Minäkin samaistun, mutta eri syistä. 😢
Sama
"Elämä- kuolema-elämän olemus saa kohtalon, ihmissuhteen, rakkauden ja luovuuden toteuttamaan mahtavaa ja villiä kaavaa, jossa eri vaiheet seuraavat toisiaan tässä järjestyksessä; luominen, kasvaminen, valta, rappeutuminen, kuolema, hautominen, luominen ja niin edelleen" ❤️🥰
Kirjasta: Clarissa Pinkola Estes- Naiset, jotka kulkevat susien kanssa
Sodassa tulee usein vastaan tilanteita joissa johtajat joutuvat tekemään nopeita päätöksiä niin että heillä on puutteellinen tilannekuva. Jälkikäteen voi tulla ilmi tietoja jotka olisivat saaneet heidät tekemään eri päätöksen. Tämä saattaa aiheuttaa hirveää syyllisyyden tunnetta. Mutta sinun täytyy vain sanoa itsellesi että teit siinä tilanteessa parhaan päätöksen niillä tiedoilla jotka sinulla sillä hetkellä oli käytettävissä.
Tämä 💯
Nimenomaan.
Hyvin sanottu ❤
Hei. Kiitos Sametti! Oli mielenkiintoista kuulla tarinaasi. Minulta ei nyt tule mitään täydentävää, olen jo lähemmäs 80 käyvä eläkeläismummo, mutta halusin kertoa, että pidin kovasti sinusta ja tavastasi tarinoida. Siunausta Sinulle ❤
Kiitos videosta Sametti!❤️ et tiedä kuinka paljon tämä video antoi minulle lohtua siitä, että en ole yksin ongelmieni kanssa. Multa myös mennyt 30v elämästä hukkaan mielenterveysongelmien vuoksi. Kiitos kun puhut näistä. Paljon voimia ja halaus sinne ja kiitos kun olet ❤️🙏
Itse kulutin tuon 10v elämästäni unelma-ammatin haaveiluun (lääkäri). Ensin 4v opiskelupaikan tavoitteluun, sitten raskaan pyrkimisprosessin jälkeen jaksoin opiskella 2v yhtäjaksoisesti, kunnes alkoi 2v on/off opiskelua kun burnoutit ja masennukset pukkas päälle. Viimeiset 2 vuotta mennyt opintolainojen maksuun ja mielen selvittämiseen - jotka jatkuvat yhä. Opiskelujen jatkaminen tuntuu absurdilta idealta niin taloudellisesti, henkisesti kuin ajankäytöllisestikin, minkä vuoksi täytyisi vaan hyväksyä tehty "vikatikki" päätös ja jatkaa elämässä eteenpäin.
Tämä antaa lohtua jota nyt kaivan jokaisen kiven alta. Tilanteemme ovat täysin erinlaiset. Vaikea tätä elämää on elää ilman että tekee virheitä. Kerrankin tube näyttää tarvitsemani videon 🎉
Todellakin fiilaan tota tunnetta että on jäljessä omasta ikäluokastaan.. oon itsekkin paininut saman asian kanssa kun jäänyt jälkeen muista mielenterveysongelmien takia. Välillä tuntuu että elämä ei ehdi edes alkaa kunnolla kun se alkaa jo loppumaan. Voimia❤
Hei siis oikeesti. Moni ei tajua mitään, ennenkuin kuolee. Ihan kauheaa ajatella, että joku ajattelee, että pitäisi olla jossain samassa elämäntilanteessa kuin joku toinen saman ikäinen. Siis moni ei tajua ikinä mitään. Tästähän tässäkin puhutaan. Että hei, tajusin jotain. Eihän se ikä mitään merkkaa.
On todella hienoa, että olet kertonut näistä asioista.. toivon sydämestäni, että nuoret löytävät sun kanavan ja saavat apua omiin ongelmiinsa. Olet selviytyjä ja annat toivoa muillekin ihmisille selviytymisestä. Älä ruoski itseäsi niin kovin, koska näiden videoiden tekeminen on todella tärkeää.. jos et olisi käynyt tuota kaikkea läpi, voi olla mahdollista, ettet jakaisi tätä tärkeää tietoa..
Kiitos sinulle siitä..
P.S. Arvosta itseäsi enemmän, olet tärkeä juuri sellaisena kuin olet!❤
Kiitos videosta Sametti. ❤ Samanlaisia kokemuksia minulla ei tietenkään ole, mutta samaistuin silti tunteen tasolla. Olen itse päälle kolmekymppinen sairaalloisesta miellyttäjätaipumuksesta ja kynnysmatoksi heittäytymisestä pois opettelija. Mulla nuo piirteet oli menny niin selkärankaan ja liskoaivoihin asti, että vasta kolme vuotta sitten terapiaan päästessäni aloin oikeasti vähitellen saada kovan työstön jälkeen vihiä siitä, mistä minä itse pidän, millaista elämää haluan elää. Ja vika ei siis ollut siinä, ettenkö sitä olisi ennenkin yrittänyt, vaan siinä, että sitä yrittäessä pää meni jonkinlaiseen hälytystilaan ja täysin lukkoon, aivan kuin olisin yrittänyt ammentaa sellaisesta lähteestä, jonka paikalla on pelkkä tyhjä kuoppa. Onneksi nyt alan pikkuhiljaa päästä selville siitä, millaista se minunnäköiseni elämä olisi ja voin alkaa vihdoin tavoitella sitä.
Joskus huomaan itsessäni katkeruutta ja vihaa itseäni kohtaan entisestä marttyyriasenteestani, mutta lohduttaudun Samuli Putron sanoilla "kutsun tätä elämäksi vaikka ole en täydellistä suoritusta tehnyt minäkään". Olen myös kiitollinen siitä, että sentään tässä iässä pääsen miettimään oman näköistäni elämää ja aloittelemaan sitä, sillä on varmaati myös heitä, jotka eivät sitä koskaan pääse tekemään.
Valoa ja lämpöä päiviisi. ❤
En halua masentaa, mutta hyvä että löysit millainen haluat olla. Taitaa kuitenkin elämällä olla sanottavaa tuohon kuten oli niillekin muille jotka saavuttivat ulkoiset unelmansa. Se päättyy aivan samoin kuin heilläkin, rupee tuntumaan tyhjyys sisällä. Meidän ei ole tarkoitus rakentaa mitään ulkoista unelma elämää mitä haluamme elää, vaan tajuta että haluamme olla onnellisia ulkoisesta riippumatta. Tietysti jokainen löytää oman tiensä tämän asian äärelle.
Kuitenkin tästä huolimatta olemme sen edessä ettemme itse saa aikaiseksi tuota niin kaipaamaamme onnellisuutta, vaan se joko annetaan meille tai ei. Joudumme vastaanottamaan juuri sen mitä saamme sanoimme tai halusimme toisin. Näen tässä kuitenkin valoa tunnelin päässä, jos meillä ei ole mitään valtaa asioihin, voimme lohduttautua sillä että kohtalo näin saneli. Tietenkään ei tunnu kivalta kun kohtalo sanelee kärsimyksiä.
Samettii olet rohkea ja sydämellinen.❤ Toivon että saat parantavaa hoitoa sekä tukea sieltä minne nyt innolla odotat meneväsi.
Onnea eläämääsi. ⚘️🌷
Tää resonoi niin syvälle, kiitos niin paljon tästä videosta!❤️🙏❤️ Sä et todellakaan ole yksin noiden ajatusten kanssa, mä olen 33v ja mulla on mennyt 14vuotta omien haasteiden kanssa ja haluan myös alottaa oman elämäni Take 2:n ❤️🥰❤️
Samaistun tosi hyvin tuohon että oon niin jäljessä muista ja samalla kiitollinen, että on annettu toinen mahdollisuus tässä elämässä.
En oo trans asioiden kanssa kamppailut, mutta mulla myös trauma taakka on ollu niin iso, että oon ollu pelkkä sekamelska, joka ei oo menossa yhtään mihkään suuntaan, eikä saa otetta mistään.
Sanoittaminen on mulle vielä ajoittain aika vaikeeta.
Sä osaat tosi hyvin sanottaa kokemuksias ja laittaa asiat aikajanalle.
Tuo lohtua, että kyllä minäkin opin vielä.
Nykyään tunnen, että oon oikeella kaistalla. Vaikka asiat vieläkin näyttää, et ihan ku ei tapahtuis mitään edistystä, mutta kyllä asiat tapahtuu omalla painollaan. Saan kokee ihania tunteita. Mulla on turvallinen, rehellinen parisuhde, pelkästään samalla viivalla olevia ihmisiä mun lähellä ja tunne, että oon rakastettu tälläsenä. Saan kasvaa tässä.
Sanoit tosta, että oot ikäänkuin löytänyt oman itsesi uudelleen. Ja sen kyllä todella huomaa. Mä oon niin tosi onnellinen sun puolesta.
Tuntuu et nykyään monesti tunnistan ihmiset, jotka on vuosia vuosia kamppailleet peloissa, olleet maailmalta piilossa ja sitten aidosti löytäneet sen keitä he ovat ja kun haluavat olla rehellisiä itselleen. Mulle tulee siitä valtava ilon ja kiiitollisuuden tunne. Itse vielä vähän piilottelen jossain ja vielä on aikamoinen työmaa, mutta ainakin oon koko ajan selkeesti lähempänä yhteyttä ❤
Hukkaan ei oo menny ne rankat vuodet. Niiden myötä sun tietoisuus ja kyky tarkastella asioita on vaan kasvanut. Se mitä sulla on antaa sun ympäristöön on jotain aivan huikeeta settiä. Oot valtavan upee ja älykäs nainen. Toivon et löydät enenevissä määrin terveitä peilejä. Usein ollaan maassa, koska ihmiset ympärillä ei tue totuutta meissä.
Paljon lämpöä, ihania kokemuksia ja kasvun hetkiä sinne toivotan ❤!
@@dropdeadkatjak Voi kiitos! Samoin sulle! ❤️
En ikinä kommentoi mihinkään (vaikka mm. suakin seurannut pitkään ja joskus sitä harkinnut), mutta nyt on pakko. Elämästä pätkien menettäminen ja se, että ne tuntuvat olleen jonkun muun elämää tuntuu todella tutulta. Vielä kun tähän lisää vaikean psyykkisen oireilun aiheuttamat kuukausien, jopa vuosien muistikatkot oman elämän ihmisiin ja tapahtumiin liittyen, on omaa elämänpolkua ollut todella vaikea hahmottaa.
Oma taustani on osin samanlainen, osin erilainen kuin sinulla. Lyhyesti: vaikeat perheolot, identiteetin sekavuus, erilaisuuden kokemus ja yksinäisyys -> yli 10 vuoden mielenterveysongelmat. Kaikkein suurin tuskailu, joka syvimmät masennuskaudet aiheutti, oli irtautuminen lapsuudesta, jota en ikinä kokenut saaneeni elää. Kun sen lopulta hyväksyin ja päästin irti, kääntyi selvästi uusi luku elämässä.
Olen saanut paljon ammattiapua, ja varsinkin psykoterapia on ollut korvaamatonta. Jotenkin silti koen, että suurin muutos on itse aikaansaamani. Jossain vaiheessa kerta kaikkiaan sain tarpeekseni sairastamisesta ja halusin rakentaa identiteettini ihan muiden asioiden kautta. Tämän tietoisen päätöksen vaikutusta toki tukivat monet onnekkaat elämänsattumat kuten parisuhde, jollaisesta en olisi uskaltanut edes haaveilla. Kun hyvän kierteen saa käyntiin, se ruokkii itseään - ihan niin kuin negatiivinenkin kierre. Nyt 26-vuotiaana omassa elämässä menee paremmin kuin koskaan.
Tosi hienoa, että sinäkin saat viimein apua, mutta pakko myös todeta, että olet pelkällä omallakin työstämiselläsi päässyt asioissa valtavan pitkälle. Olet todella vahva ihminen, ja uskon, että tietyllä rationaalisuudellasi ja faktojen (vaikka kuinka kipeiden) hyväksymisellä on paljon osuutta asiaan. Tuolla kapasiteetilla ja nöyryydellä sulla on ne parhaat vuodet vasta tuloillaan, joten voimia ja niitä kohti!
Hienoa että homma lähtee uudestaan käyntiin 👍🏻
Jatka videoiden tekemistä 👍🏻
Voi Sametti ❤ kiitos taas rohkeasta videosta. Se toi lohtua.. Itse koen kans menettäneeni seittämän vuotta elämästäni. Mulla oli pahoja mielenterveysongelmia, koska en suostunut kohtaamaan niitä kipeitä tunteita, jotka jylläsivät kaiken takana. Jäytävä yksinäisyyden tunne ja viha tulivat elämääni vasta kun tapahtui niin rankkoja juttuja, etten yksinkertaisesti pystynyt enää patoamaan niitä. Jouduin pakkohoitoon, mutta se melko varmasti pelasti henkeni. Kun opin kääntämään vihan voimakseni, löysin jälleen sen tyypin, joka oli ollut pitkään kadoksissa. Tuntui melkein kuin olisi tavannut vanhaa nuoruudenystävää pitkästä aikaa 😂tuhkasta nouseminen tapahtui 2023. Mieleni voi paljon paremmin nykyjään, vaikka työstettävää löytyy varmaan loppuelämäksi 😊 sen sijaan kehoni joutui erittäin koville mielen temppuillessa ja huoleni liittyvät erityisesti siihen tällä hetkellä. Koen, että fyysinen todellisuuteni ei ole sitä mitä sen tässä iässä pitäis olla. Tuntuu että oon ainaki sen 10-15 vuotta vanhempi. Eiköhän nuori keho toivu, siihen pitää luottaa. Aina on toivoa.
Ps. Rakas mummini löysi itsensä viisikymppisenä ja eli vielä 25 vuotta hyvin onnellista elämää 😊
Täällä 33-vuotias joka pystyy samaistumaan tosi isoilta osin noihin kokemuksiin ja fiiliksiin mitä jaat. Varsinkin tuo että on 10v. kehityksessä jäljestä. Voimia Sametti, kiitos kun jaat näitä juttuja 🤍
Kiitos rohkeudestasi 💐
Hei ihanaa että teet tästä aiheesta videoita. Kaikkea hyvää sulle❤
Videosi ovat kiinnostavia katsauksia aiheeseen, joka on nyt yhteiskunnalla pinnalla ja kovaa vauhtia menemässä "läpi". Olisi mielenkiintoista kuulla sinulta näkemyksiä sukupuolesta ylipäänsä, mitä olet oppinut käsitteestä sukupuoli oman dysforiasi ja kokemustesi kautta. Toivon kaikkea hyvää :)
Oot ihana Sametti. Oot vaan niin ihana ❤️ Iso iso hali 💕
Luin teidän muidenkin kommentteja ja lähetän teille jokaiselle ihan valtavan halin ❤️
Kiitos videosta. Aika monilla on varmaan samanlaisia tuntemuksia kuin sulla siitä että osa elämästä on mennyt hukkaan jonkin tilanteen takia johon on ajautunut. Sen tajuaa ehkä vasta jälkikäteen kun yrittää jatkaa elämää uudestaan siitä mihin jäi ennen huonoa tilannetta. Yksi syy voi olla esim. väkivaltainen parisuhde. Mullakin on tällainen kokemus ei tosin niin dramaattinen kuin sulla. Tsemppiä! 💐
Niinkin voi käydä, että mielenterveysongelmat vaivaavat elämän rakentamisen jälkeen 35-45 -vuotiaana. Teet monipuolista ja kiinnostavaa sisältöä hyvin selkeällä ilmaisulla.
On hienoa että puhut näistä asioista. Monen nuoren mieleen tuputetaan asioita kesken henkisen kasvun. Jopa päiväkodista lähtien. Tuloksena rikkimenneitä ihmisiä. 😢 se on äärettömän surullista ja pistää vihaksi tämmöisellä vanhemmalla muorilla. Maailma on mennyt hulluksi, kun ihmiset rikotaan henkisesti ja fyysisesti! Lasten ja nuorten täytyy antaa kasvaa ja kehittyä omaan tahtiin. Ja tukea henkisesti. Mielenterveysasiat on tässä maassa retuperällä.
Oot kaunis ihminen 💛✨kiitos kun oot
Paljon tsemppiä!
Samaistun niin paljon. Parikymppisenä syrjäydyin, kun olin niin masentunut ja pihalla kaiken suhteen enkä saanut otetta mistään, kaikki asiat tuntui vain valuvan sormien välistä. Olin kyllä koko ajan avun piirissä, mutta sain tukea tosi katkonaisesti niin välissä ongelmat ehti aina paisua. Koronavuosina pääsin taas psykpolin asiakkaaksi ja sain käytyä 3v psykoterapiassa. Nyt tuntuu, että oon aloittanut elämäni alusta, päälle kolmikymppisenä.
Ei mulla ole vieläkään mitään suuntaa mun elämälle, mutta ei haittaa. Kunhan möllötän ja ihmettelen ja tunnustelen. Mihin mulla muka on kiire? Kun pistää oman hyvinvoinnin etusijalle, niin prioriteetit ja arvot menee uusiksi. Toki haluan eteenpäin elämässä, haluan kokea uutta ja kehittyä. Mutta en aseta enää samalla tavalla vaatimuksia elämälle ja itselleni, kuin ennen. Nään suurta arvoa pienissäkin asioissa ja ymmärrän syvällisemmin sitä, mikä elämässä lopulta on tärkeää. Kun hyvinvointi on etusijalla, niin asiat kuten tutkinto tai varallisuuden kasvatus tulee ikään kuin sivutuotteena, eikä niin, että niitä pitäisi pinnistäen tavoitella niiden itsensä vuoksi.
Terapian jälkeen en ajattele enää, että mun nuoruus meni "hukkaan". Mun nuoruus meni vain eri reittiä, kuin ihmisillä tyypillisesti. Mulla ei ehkä ole tutkintoa, mutta itsetutkiskelun määrästä ja sinnikkyydestä ansaitsisin kyllä mitalin. Oon ryöminyt haisevassa mustassa mönjässä, mutta sydän on pysynyt puhtaana ja sykkii edelleen rakkautta ja elämänhalua. Sekin on jo paljon, eikä yhtään sen vähäpätöisempää kuin muiden saavutukset.
Vertaistuki on tärkeää. Oon ollut useammassa erilaisessa vertaistukiryhmässä. Niissä ryhmissä tuntuu aina, että löytää "normaaleiden" ihmisten pariin. Inhimillisten, aitojen, tuntevien ihmisten, jotka osaa pohtia elämää ja maailmaa syvällisesti.
Meitä eksyneitä, vuosia sankassa sumussa eläneitä on paljon. Meidän on vaan vaikea löytää toisiamme, kun eletään niin piilossa. Kiitos kun uskallat puhua tästä julkisesti ja tuoda ihmisiä yhteen. Tällainen nettivertaistukikin voi ihan oikeasti vaikka säästää jonkun hengen. Ei tällaisia asioita tarvitsisi hävetä. Ihmisen arvoa ei voi mitata sillä, että mitä on saavuttanut elämässä, tää nykymaailma on vaan tullut hirveen vaativaksi. Sitä paitsi paras tapa "kehittää" itseään ja "mennä eteenpäin" on pysähtyminen, hengittäminen, hiljentyminen. Jokainen hetki on lahja. Ei elämää suoriteta, vaan se koetaan.
@@koalapapu Todella tärkeä havainto ja tiivistys, jonka kirjoitan itsellenikin muistiin: ”Ei elämää suoriteta, vaan se koetaan!”
Tässä on kiteytettynä monta asiaa:
1) Elämä hahmottuu kokemuksena hitaasti ja sen alussa olemme hyvin monenlaisten haasteiden armoilla. Siinä korostuu elämän merkitys suorituksena.
2)Viimeistään kouluun meno vahvistaa suoriutumistarvetta: voimme vertailla ikätovereita ja mittailla suoriutumistamme.
3)Kun elämä kääntyy rapistumisen puolelle vanhenemisen vuoksi, jatkuu vertailu, mutta jälleen usein suoriutumisten kautta.
4)Tärkein asia: Elämän sisällön kokeminen arvokkaana on suoriutumiskokemusta ensisijaisempi. Tämä oivallus on auttanut monia erilaisten kriisien yli. Erityyppiset psykoterapiat vastaavat samaa kuin urheilussa valmennus. Kyse on kuitenkin psykoterapiassa laajemmin elämästä, ei pelkästään suorittamisesta tai sarjasta suorituksia.
@@eensio tosi hyvin jäsennelty! Maailma on tänä päivänä hirveän suorituskeskeinen ja ihmiset tuppaa lähtemään siihen automaatiolla mukaan, eivät välttämättä edes tiedosta omaa suorituskeskeisyyttään, sitä pidetään itsestäänselvyytenä. Hyvinvointiakin suoritetaan ja sitten pitää näyttää somessa, kuinka terveellisesti ja valaistuneesti sitä eletään. Se tärkein kuitenkin unohtuu: lempeys ja armollisuus itseä kohtaan ja tässä hetkessä eläminen, pienistäkin asioista nauttiminen. On myös annettava tilaa ja aikaa suruprosessille ja kaikille vaikeille ja tuskallisille tunteille, eikä yrittää väen vängällä "parantua" niistä. Toki hyviä tunteita kannattaa pyrkiä buustamaan, jotta saa balanssia olotiloihin. Mutta elämä on NYT, eikä sitten, kun on "palikat kasassa".
Jeesus rakastaa sua.
Rohkeutta vaatii tällaisen videon tekeminen. Itselläkin vastaavia ajatuksia näin 31-vuotiaana ja varsinkin viimeiset 3v on ollut todella rankkoja, koska koko elämäni olen kamppaillut terveys- ja mielenterveysongelmien kanssa, jotka ovat pahentuneet viime vuosien aikana muiden huolimattomuuden ja välinpitämättömyyden takia ja tämän takia vaikea luoda uskoa tulevaan, koska Suomen ja maailman tilanne vain huononee ja empatiaa näkyy koko ajan vähemmän. Sanon tämän ihmisenä kenen koko elämä on pilattu hoitovirheillä ja byrokratialla ja itse olen myös tehnyt paljon töitä sen eteen, että hyväksyy ne vääryydet mitä elämässä on tapahtunut ja myös sen, että tulevaisuutta ei voi enää rakentaa millään pohjalla eikä nuorena hyvin hoidetut opiskelut ole johtaneet mihinkään ihmisten ennakkoluulojen takia ja piti hyväksyä se, että en ole enää se sama optimistinen ihminen joka olin nuoruudessani. Itse olen saanut mielenrauhaa siitä, kun on tajunnut elämän rajallisuuden ja sen, että elämällä ei ole varsinaista merkitystä ja se onni ja merkitys on löydettävä itse tajuamalla se, että ihmisen ei ole pakko sopia mihinkään muottiin vaan täytyy elää omannäköistä elämää. Kukaan meistä ei saa mukaan mitään kun lähdetään täältä pallolta ja maailmankaikkeus on epäreilu ja julma ja kohtaloita on monia. Universumi ei piittaa yhden ihmisen elämästä yhtään sen enempää kenenkään kohdalla vaikka näin me halutaan itsellemme uskotella. Kaikki onnistumiset ja epäonnistumiset elämässä on sattumaa ja niistä ei voi muuta kun yrittää ottaa opiksi ja jatkaa matkaa ihmisenä kasvamisessa.
Koen nää videot tosi tärkeiks mulle, kiitos. Ne kohat mitä sun on vaikee sanottaa tai mikä tuntuu et se et ollu sinä, mutta kuitenkin olit, kuulostaa mulle ihan täysin jonkun asteiselta ja jonkun muotoiselta dissosiaatiolta. Me ollaan aiheesta juteltukin aikasemmin. Musta tuntuu, että dissosiaatio on yks vaikeimmista asioista laittaa sanoiks tai kuvailla.
Kiitos että jaat kokemuksiasi🌼 Meitä on muitakin, jotka ollaan "jäljessä" siitä mitä omalta ikäryhmältä odotetaan. Itsekin 30v eikä vielä ammattia, mullekin nuori aikuisuus oli rankkaa aikaa. Jotenkin yritän ajatella että läpi käydyillä asioilla on joku tarkoitus, mut ymmärrän myös ettei kaikki välttämättä näe sitä niin
Eihän ihminen voi koskaan verrata omaa elämäänsä muiden elämään. Jokainen elämä on uniikki, ja jokainen talsii oman taipaleensa. Turhinta turhuutta on verrata omia taloudellis, sosiaalis, tahi muita "saavutuksia" . Itse olen aina rakastanut itseäni. Minulla on naisen aivot, mutta miehen muna. Ja ikinä, never ever en tästä konbinaatiosta luovu. Se on antanut niin paljon.
Hyviä ja viisaita ajatuksia sinulta. Herääminen jostakin on yvin vaikea asia. Jotkut ei jaksa vaan jatkavat. Sinä olet vahva kun kerrot totuuden, ja kaiken harhan jälkeen voit katsoa ja mennä eteenpäin elämässäsi. Minä olen käynyt läpi erilaista elämän harhaa kuin sinä mutta jotenkin se oli samaa psyykkistä romahdusta ja huonovointia. Olin kuin kana jota lentää ja lentää eikä ollut plattformia (siis se oman arvon tunne ja itsevarmuus) mihin olisi voinut laskeutua, koska se meni elämästäni palasiksi. Nyt voin kuitenkin hyvin. Kiitos sinulle.Toivon kaikkea hyvää sinulle🙂
Siinä 40 vuotiaana, aika moni vaihtaa esim. ammattia. Näin joutuu aloittamaan työuran uudestaan toisessa ammatissa. Itse tein niin. Olen menettänyt läheisiä ihmisiä kuoleman kautta ja saan lohtua kuuntelemalla virttä, Hetki vain ja päivä kerrallansa... Siitä tulee sellainen hyvä ja arkinen olo. Joka aamu on herättävä ja tehtävä aamiainen. Koti on siivottava ja läheisistä pitää huolehtia. Poisnukkuneita muistan kiitollisena, siitä että olen saanut pitää heidät elämässäni niin pitkään. ❤
Taivaan Isän siunaus olkoon elämässäsi 🙏😍
Sä oot hyvin älykäs ihminen, sulla on varmaan hyvin korkee ÄO.
moi oli kiva kuulla sinua ja itse olen
taistellut transsukupuoli idetidentin kanssa melkein 50 vuotta
olen pukeutunut monesti naiseksi ja kamppailut sen asian kanssa ja on tullut
monesti ajatukseen että olen syntytynyt väärään sukupuoleen mutta en ole koskaan mennyt sukupuolen korjaus leikkaukseen
ja olen onneliseti naimisissa naisen kanssa ja vaimoni tietää että olen transvestiiti ja olen yrittänyt
monta kertaa päästä siitä irti että en pukeudu naiseksi mutta en ole onnistunut ja aina salaa
pukeudun ja laittaudun naiseki kun olen yksin mutta tää sinun avautuminen rohkaisi minua että itse lähden
taistelemaan nyt terveeksi kiitos oot ihana ja toivon sinulle voimia ja kaikkea hyvää ja tilaan sun kanavan mutta kiitos vielä🙂🤗❤
Kiitos videosta, täällä myös yksi joka kymmenen vuoden ajan on kärsinyt niin fyysisistä että henkisistä vaivoista. Vaikeaa se on, mutta on hyvä olla armollinen itseään kohtaan. 💙
Arvostan avointa otettasi ja varmasti muillakin on samanlaisia ajatuksia että aloittaa alusta tai on muuttunut ihmisenä ❤
Sä osaat sanoittaa asioita ja elämää todella hienosti ja osuvasti, siinä sä olet paljon edellä monia muita.
Ja myös muutenkin sinulla on todella kirkas ajatuksen juoksu, sitä on kiva kuunnella. ❤😊
Oot kuitenkin jättänyt merkittävän jäljen yhteiskunnalliseen keskusteluun näillä videoilla. On sekin tietynlainen saavutus, että on tehnyt jotain merkittävää.
Kiitos, koetahan pärjäillä.
Kiitos!!!🤍🤍🤍
Sinussa on paljon potentiaalia. Olet rohkea ja analyyttinen. Esiintymiskykysi on erittäin hyvä. Sinulla on siis sellaista pääomaa jota meillä monella muulla ei ole. Toivon, että löydät oman tiesi ja saat kasvattaa ja käyttää kykyjäsi sekä työelämässä että muualla. Kiitos siitä, että autat monia ihmisiä ❤ Olen lukenut tuon mainitsemasi kirjan. Se on myös todella koskettava kertomus siitä miten ihminen antaa vuosikymmeniä elämästään yhteisölle ja uskolle ja menettää ne.
Hyvä video
Q&A video ois kiinnostava!
Kiitos videosta. Aihe kolahtaa. Oon myös 37-vuotias ja aika raskaalla tavalla pudonnut kyydistä. En ole saanut vielä jäsenneltyä ajatuksiani yhtä hyvin tässä suhteessa kuin sinä.
Arvostan paljon, että nostit aiheen esiin ja yrität kannustaa ihmisiä mukaan "liikkeeseen"! Se on tärkeää ja koen sen myös itse tukevaksi. Hyvin koostettu video myös. ♡
Toivottavasti sun asiat järjestyvät parhain päin. Jään seuraamaan. Ehkä kirjoitan lisää toiste.
Kiitos että jaoit, kosketti ja samaistuin, vaikken transhoitoja ookaan käyny läpi, silti tunnistin. Nyt elän onnellisena ja tyytyväisenä naisena elämää biologisen sukupuoleni hyväksyen.
Sää et oo todellakaan yksin. Minusta tuntuu että mä oon jäljessä 20 vuotta tätä ns maallista elämää, mut arvostan enempi henkistä kehitystä muutenkin. On siinä silti joutunut tekemään työtä, ettei liikaa masennu, kun oma elämä on mennyt eri latuja. Useimpia semmonen kauhistuttaa.
Olen kanssasi samanikäinen nainen. Olin noin kymmenen vuotta päihderiippuvainen, kunnes 30-vuotiaana tuli eteen valinnan paikka: joko lopetan käytön tai tuhoan elämäni lopullisesti. Olen nyt seitsemän vuotta opetellut normaalielämää, ja onnistunut siinä jopama aika hyvin.
Erityisesti minua kosketti se, kun puhuit siitä miten koit olevasi ikätovereitasi jäljessä. Samaistun täysin: muut perustivat perheitä, loivat työuria ja ostivat kesämökkejä samalla kun itse kiersin noidankehää, ihan kuin olisi ollut pause-nappula päällä elämässä.
Kiitos videosta, odotan innolla lisää aiheesta ❤
Sametti on hienoa että puhut näistä kokemuksistasi voisit mennä kouluihin puhumaan,että lapset ei kuule väärää infoa.Jumala on luonut miehen ja naisen muita sukupuoli ei ole.
Niin iso respekti sulle, Voimia sinulle tämän työn ääressä, jossa voit auttaa niin monia kanssakokijoita. Tää on varmadti elämäntehtäväsi, vaikka se on tullut sinulle todella rankkojen kokemusten kautta. Toivittavasti tämä tieto hyvyys tavoittaa kaikki tarvitsijat. Jakoonhan tämä menee...
jos yksikin sukupuoli-identiteettinsä kanssa kamppaileva nuori on saanut sun videoista apua ja mahdollisesti harkinnut trans"hoitoja" uudelleen, niin se on jo tosi hieno juttu, oo ylpee itestäs! asiat järjestyy pikkuhiljaa, tee asioita mistä nautit ja tykkäät, oot niin paljon enemmän kuin sun keho
Ihanaa kuulla sun rehellisistä kokemuksista💜 mul on vähän samanlaisia fiiliksiä näin 35-vuotiaana, yritän alottaa uutta uraa, uutta ajatusmaailmaa, uutta kaikkea! Parikymppisyys meni haahuillessa, toki tuli asuttua ulkomailla jne. jotka on ollu arvokkaita kokemuksia, mutta mitään ns. konkreettista ei oo jääny.
Allekirjoittaneella erilainen tarina eri asioiden osalta mutta periaatteessa suht samoja asioita edessä elämässä uudelleen aloittamisen osalta mm iän puolesta. Empaattisena ihmisenä on helppo samaistua moneen kohtaan tunnetasolla tarinassa 🙏
Henkisesti raskastahan tämä elämä on aika ajoin tarpoa mutta tärkeintä on että jaksaa edetä sitten lopulta vaikka askel kerrallaan 🙏
Mäkin oon tavallaan menettänyt elämästäni suorastaan vuosikymmeniä päihderiippuvaisuuden takia mutta sain viimein löytää Jeesuksen rakkauden ja armon ja olen Hänen omanaan saanut sitten kertoa eteenpäin tätä ilosanomaa että saamme anteeksi kaikki menneet väärät valinnat ottaessamme Hänet elämämme herraksi koska Hän kantoi kaikki syntimme Golgatan ristille ja Hän myös johdattaa meitä uudessa paremmassa elämässämme joten vältymme jatkossa suurilta vääriltä valinnoilta.
Kiitos. Mäpä kerron mun tarinan. En oo tehnyt mitään noin radikaalia kuin sä mut ongelmia mulla kuitenkin riittää. Oon maatalousyrittäjä. Ollut sitä siitä lähtien käytännössä kun valmistuin Tarvaalan maatalousoppilaitoksesta lomittaja-karjanhoitaja linjalta. Meillä oli lypsylehmät ja omaa peltoa ja vuokrattua. Tein isän kuoleman jälkeen 2005 lähtien kaikki konetyöt ite ja äiteen avulla navettatyöt. Käytännössä 24/7 365 päivää vuodessa. Jos sairastui niin useimmiten sai ite mennä navettaan kun lomittajaa ei useinkaan saanut. Äitee kuuli 2013 rintasyöpään. Sit tein jokusen vuoden yksin työt. Lähinnä navettaouolen kun sain apua siskon purukoilta. Noin 5 vuotta sitten lehmät lähti. Kroppa on rikki, ei koulutusta muihin hommiin. Nyt on tappelua melan kans eläkkeestä. Pitäis mennä kuntoutukseen ja sit uudelleen koulutukseen. Ei onnistu kun sairaudet estää nukkumisen ja autolla ajokin on joskus tosi kivuliasta. Eihän täältä muuten nykyään pääse kuin omalla autolla. Viimeisin diagnoosi, se yhdeksäs, on keskivaikea masennus. Ehkä tuo on ollut vuosikaudet mukana, en vaan oo ehtinyt keskittyä ihteeni aikanaan. Nyt kun on enemmän aikaa niin masennus tuli pintaan. Olen nyt 51v ja kokolailla oon koettanut alkaa myös alusta. Ei oo ollut aikaa kulkea rii'uullakaan joten loppuelämä näyttää aika yksinäiseltä sen suhteen. No seuraavassa elämässä otetaan takaisin mitä oon nyt missannut.
Sama tilanne ..meni viisitoista vuotta ennenkuin pääsin tasapainoon itseni kanssa eli olin yli kolmekymppinen .se oli selviytymistaistelua siihen asti..älä sure.näistä ihminen oppii tosi paljon..Hae kokemus asiantuntija koulutukseen...sinulla on paljon annettavaa monelle ihmiselle.. .
Samanlaisia ajatuksia itselläni sen suhteen, että aloittelee elämäänsä vasta nyt kun ikää on jo 30+
Itselläni on ammattitutkinto ja korkeakoulututkinto, joista kummallakaan ei kuitenkaan saa töitä. Työttömyys syö ihmistä. Uskon kuitenkin että elämä kantaa. Taaksepäin ei pääse, joten elämää ei kannata liikaa katsella peräpeilistä, vaan kääntää katse tuulilasiin - tuulilasi on syystäkin isompi kuin peräpeili.
Kuka tai kenen neuvosta yleensä lähdit ja uskoit, että sinun pitää aloittaa hoidot, tullaksesi mieheksi. Minusta tällaisia neuvoja annetaan nuorille liian heppoisin perustein. Ei ole mikään pikkujuttu, että susta leikellään miestä, vaikka susta ei saada ainakaan täysin miestä. Minusta tällaiset henkilöt pitää saada vastuuseen. Ellei niin tehä, tapahtuu niin muillekin, ja tragedia jatkuu. Et varmaan tykkää pahaa, vaikka sanoinkin, ettei susta saada täysin miestä, toivon että ymmärrät. Eli mies sukuelimineen, ja haluineen, suvunjatkamis kuntoineen. Sulle on myyty sellaista, mitä ei voida täysin toteuttaa. Olisi kannaltasi parempi, jos olisit kärsinyt vaikka kuinka pahaa oloa, mutta naisena, joka olisi silloin tuntunut pahalta, mutta sua ei oltaisi leikelty mitenkään. Sehän on mennyttä, mutta kun käytät sanoja, joista ymmärrän vain vähän, niin minusta sua on neuvottu väärin, ymmärretty väärin, mutta elämme maailmassa jossa kaikenmaailman tohtorit antavat neuvoja ja hoitoja edistääkseen uraansa, pääsevät julkaisuihin sen ja sen alan spesialistina. Mutta vain sinä yksin joudut elämään seurausten kanssa.
En tiedä lohduttaako, mutta toisaalta asiat voisi olla pahemminkin. Esim kun mietin mun omaa isää, joka on alkoholisti ja yli 50v ja hän on edelleen henkisesti teini. Että hän on ollut tossa mielenterveysongelma jaksossa koko ikänsä, eikä ole koskaan herännyt siitä. Ja varmasti hänen iässään siitä on vielä paljon hankalampi vaihtaa suuntaa, kun kohtahan hän on jo eläke-ikäinen. Että silleen musta on tosi positiivista, että kuitenkin heräsit siitä ja sen jälkeen oot paljon kehittänyt itseä ja korjannut elämää jne.
Mulla oli vakava masennus jakso, mutta se onneksi kesti vaan 18-20v. Niin se ei kauheasti aiheuttanut mitään damagea. Ja 20v sitten heräsinkin siitä itse tietoisuuteen. Parisuhde, ura, perheen ja kodin luominen jne jutuissa koen että oon aikalailla ikäiseni vaiheissa ollut kokoajan. Kun ei toi kahden vuoden "jälkeen jääminen" ollut niin pitkä, ja toi on aika normaali aika olla masentunut/ongelmainen ton ikäisenä.
Ja en koskaan transistoitunut tai mitään, mutta olin 14-23v tosi poikaisen tyylinen tyttö. Niin sitten kun 24v halusinkin olla naisellisempi/tyttömäisempi mulle tuli paljon sosiaalisia ongelmia, kun en osannutkaan sosialisoida tyttömäisen näköisenä. Koska olin tottunut, että voin ottaa tilanteissa dominoivan roolin ja kaverityttöjä on helppo saada kaikkialta. Ja yhtäkkiä kun olinkin tyttömäinen, ihmiset tulkitsi mun dominoivan roolin oton negatiivisena, koska eivät kai olettaneet sitä musta. Ja huomasin, että oli jotenkin hankalampi saada random ihmisiä kuuntelemaan mua/ottamaan vakavasti. Niin mun piti opetella käyttäytymään alistuvaisemmin, etten saa random ihmisten vihaa niskaan. Vaikka silloin kun olin poikamaisen tyylinen siitä ei koskaan ollut mitään ongelmia. Ja kaverityttöjä oli yhtäkkiä myös paljon hankalampaa saada ja tuli yhtäkkiä kaikenlaista selän takana haukkumista muka kavereilta. Musta tuntuu, että monet normaalit tytöt käy noi ongelmat läpi joskus teininä, mutta kun teininä olin itse poikamaisen näköinen niin jotenkin olin sosiaalisesti eri roolissa. Nyt oon 28v ja oon kehittynyt sosialisoinnissa tyttömäisen/naisen näköisenä, mutta silti oli se aika jälkeenjäänyt olo oli käydä noi ongelmat läpi paljon vanhempana kuin kuuluisi. Kun oikeestihan noi ongelmat kuuluisi käydä läpi varmaan 14-16v, eikä 24-26v😅
Voimia🧚♂❤ Samaistun tähän Olen 29v ja sain hermo romahduksen kun erosin TAMKista, mutta siitä on päästy yli kun käänyin sisään päin ja tunsin tunteeni loppuun saakka Valolla ja Rakkaudella🤍❤
Me ollaan samanikäsiä (no minä vuoden vanhempi) ja samankaltainen kokemus että mielenterveysongelmat ja huumeet on syönyt minimissään sen 10 vuotta elämästä. Mun kohdalla epätoivo ajoi uskoon ja uskon myötä pääsin huumeista ja aloin saamaan elämästä kiinni. Mutta aivan alkutekijöissään sitä on sellaisissa asioissa kuin talous ja ura ja muu vastaava.
Samaistun. Et ole yksin. Meitä eri syistä eämässä rampautuneita on. (olenko se minä?).
Olen kokenut samaa, vaikkakaan en sukupuoleen liittyvässä ongelmatiikassa, vaan masennukseen. Masennukseen, jonka katson olleen kotiolojen, neurotyyppini ja tietyllä tapaa ympäristön muodostama "soppa". Koin nuorena, että minua lyötiin alas kotona, meillä oli sellainen päällepäin normaali melkeinpä mallikoti, joskin asuin vain toisen vanhempani kanssa. Tapasin toista vanhempaa säännöllisesti (isä). Kukaan ei olisi ulkoa päin uskonut, että äitini oli kotona omia traumojaan minuun purkava, teinin tavoin käyttäytyvä (mutta itse sen täysin kieltävä, minäkin tajusin hänen käytöksensä tason vasta saatuani itse lapsia) lapsiaikuinen, enkä itsekään syyttänyt kaikesta häntä, vaan otin omille harteilleni hänen käytöstään kasvaen siihen, että se johtuu minun viallisuudestani.
Päälle tulivat itselläni olevat (ei dg:iin yltävät ja sikäli livähköt) asperger-piirteet, joiden takia äitini ei minua ikinä niiden kanssa ymmärtänytkään. Sain kuitenkin isältäni varauksetonta hyväksyntää ja isän puolen suvulta kokemuksen, että muillakin näitä piirteitä on ja että siellä niistä ei kukaan tuominnut toisia. Se auttoi olemaan itseni puolella, mutta ei riittänyt kokemaan olevani hyväksyttävä ja vertainen kenenkään muun kanssa. Traumatisoiduin ikään kuin hyvin näkymättömissä oloissa, itsekään sitä ajoissa ymmärtämättä.
Ikävuodet 19-40 menivät omaa traumaisuutta käsitellessä. Sana alisuoriutuja työelämän ja elämän omiin käsiin ottamisen nimissä tuli tutuksi. Minut piti järjissäni usein vain se onni, että isäni puolen suvulla on aina ollut paljon taloudellista runsautta ja olen siitä itsekin saanut osani, erittelemättä sen tarkemmin. Tiesin myös tuolloin masentuneena, että vaikka minulta oli mielestäni ryövätty mahdollisuudet rakentaa elämääni itse taloudellisesti, niin se ei tule olemaan lopputuloksen kannalta ongelma; tulen saamaan kaiken tarvittavan ja sen myös sain. Tunnen siitä kiitollisuutta joka päivä. Saan myös sen avulla tarjottua omalle perheelleni sellaisen elintason, johon kumppaninikaan ei olisi kyennyt.
Minua lyttyyn lytänneen vanhempani käytös on vaikuttanut ihmissuhteisiini; en uskalla luottaa tulevani hyväksytyksi. Myös saamaani taloudellista vaurautta tämä vanhempani "arvosteli" (hänelle ei sitä eron takia, jossa itse oli aloitteellinen, suotu). Sanoen, että minua tullaan siitä kadehtimaan ja en saisi näin ollen elää sen kanssa vapaasti, en kertoa siitä ystävillenikään, vaan se pitäisi piilottaa muiden silmiltä. Ymmärrän, että tästä voi _varoittaa_ jälkikasvua, mutta sitä en, että vanhempi ilmoittaa, että sinut _tullaan_ hylkäämään, jos kerrot, mitä sinulla on. Jos sanoin, että en ole havainnut sellaisesta merkkejä, hän vastasi: "Eivät he sitä sano ääneen, mutta sinusta ajatellaan ikäviä selän takana".
Eli vei täydellisesti vapauteni havaita itse, miten minuun suhtaudutaan. Tämä kaasuvalottaminen alkoi kun olin tosi nuori, jolloin en tiennyt muuta kuin äitini "elämänkokemuksestaan" (hänen väite) sanomat väitteet. Tämä vaikuttaa minuun edelleen niin, että vaikka minulle oltaisiin ystävällisiä, pelkään sen olevan vain pintaa ja pelkään, että ihmiset ajattelevat minussa olevan vikaa. Vaikka jokaisessa ihmisessä on vikoja, minua pelottaa, että nämä ovat sellaisia, joilla tulen jätetyksi tai julkisesti halveksituksi. En pysty itse tekemään asiasta arviota, vaikka muuten minulla on hyvä suhteellisuudentaju. Tämä on uskoakseni kaasuvalotuksen seuraus. Olen käynyt elämäni aikana lähes 15 vuotta(!) terapiassa ja koen, että tämän eheämmäksi en tule. Nyt eletään näillä.
Olen 52-vuotias ja elämäni on silti jo hyvää. Huomaan, että viihdyn pirun hyvin yksikseni, enkä tarvitse enempää läheisiä ystäviä. Minulla on mies ja yksi lähisukulainen ystävinä ja se riittää hyvin. Olen nykyisin onnellinen.
Useasti ne meidän traumat ovat sieltä varhaislapsuudesta lähtöisin. Usein ylisukupolvisia. Elin lapsuuden, jossa kukaan ei nähnyt seinien sisälle. Sairastuin ahdistukseen, minusta tuli erilainen, syvän häpeän omaava ihminen. On ollut helpotus nähdä se kaikki ja armahtaa itseään. Jokaisella oma polkunsa, yhtä arvokkaita olemme kaikki haavoinemme.Toivottavasti jokainen löytää lähteitä, mistä saa voimavaroja matkalle.
Mitä jos katsoisit asiaa tältä kantilta, tämä on nimittäin terveellisempi tapa katsoa; et menettänyt 10 vuotta mt-ongelmille, vaan annoit elämästäsi 10 vuotta mt-ongelmille.
Minulla ei mitään noin vakavia juttuja taustalla, mutta tultuani isäksi lähemmäs nelikymppisenä (joka ei nuorena ajatellut koskaan lapsia hankkivansa), on elämäni täyttynyt sellaisella ilolla, valolla ja rakkaudella, mitä en osannut kuvitellakaan. Joskus katson tätä lapsiarkea enkä voi uskoa että olen tässä tilanteessa, tosin epäuskoa siis siitä että olen siunattu tällaisella onnella. Joku sanoi että elämä alkaa vasta nelikymppisenä, muu on harjoittelua. Menetettyä aikaa ei saa takaisin, mutta nyt viisaampana sitten kohti rakentavampia elämänvalintoja. Väittäisin jopa että nelikymppisenä biologia hoitaa vielä yhden boostin jolla ratsastetaan kuuteenkymppiin, hyvällänruokavaliolla ja liikunnalla tottakai. Iloa ja valoa ja rauhaa sielullesi.
❤
Pystyn täysin samaistumaan tuohon, että mt-ongelmat varasti suuren osan elämästä.
Olen halunnut laittaa kommentia mutta ei vain ole ollut sopivaa hetkeä mutta nyt on hieman rauhallisempaa.
Olen itse sairastunut masennukseen lapsena. Mulla on ollut aika traumaattinen lapsuus mutta en halua puhua nyt siitä. 2010 masennus ja ahdistus räjähtivät käsiin. Vuosien varrella on tullut menetettyä todella monta läheistä jonka vuoksi ahdistus ja masennus on vain lisääntynyt. 2011 keskeytin ammattikoulun kun en enää kestänyt sitä kaikkea. Lievempiä burnoutteja on ollut vähän väliä. Elämä on ollut aina vaikeaa ja kaikesta on saanut tapella myös eri viranomaisten kanssa. 2021 oli hirvein kesä ikinä. Menetin hyvän ystävän perhe tuttu ja koko elämältä katosi pohja. Elin 2 vuotta ihan täysin sumussa ja muistikuvia ei hirveästi ole siltä vuodelta. Tästä burnoutista on ollut todella vaikeaa toipua mutta nyt alkaa helpottamaan hänen poismeno. Onneksi on ollut iso tuki takana etten jäänyt yksin. Silti haasteita on ihan perus arjessa mutta jos nekin saisi kuntoon jossain vaiheessa.
Naisten vaivoista puhutaan tänä päivänä aivan liian vähän. Kun mulla alkoi kuukautiset joskus 15-16 vuotiaana niin ne olivat ihan älyttömän runsaat ja kestivät 14 päivää. Ihmettelin pitkään miksi mun kuukautiset oli niin erilaiset kun muilla ja ensimmäinen diagnoosin sain muistaakseni 2017-2018. Mulla on monirakkulaiset munasarjat pcos. Samoihin aikoihin aloitin ensimmäisiä ehkäisylääkkeitä ja se oli ihan äärettömän iso virhe. Vuosien varrella on tullut kokeiltua aika monet ehkäisypillerit läpi. Samoihin aikoihin aloin myös saada omituisia kipuja ja tuntuvat sellaisilta puukon iskuilta vasemman häpyhuulen luona. Viimeisin kokeilu oli primolut. Viime vuonna sain vihdoin diagnoosin. Ehkäisypillerit laukaisi vulvodynian ja se ei tule paranemaan koskaan. Ainoa lääke joka niihin kipuihin auttaa on litalgin joka lakkautettiin juuri nyt syksyllä suomesta. Korvaavaa lääkettä ei ole ja tuskin edes tulee koskaan mun elinaikana ainakaan. Kadun sitä päivää koko elämän että menin koskemaan niihin ehkäisy valmisteisiin. Ollaan oltu kohta 11 vuotta yhdessä nykyisen kumppanin kanssa ja olisi lapsi haaveita. Täytän kesällä 32 vuotta ja tiedän että se tulee olemaan ongelmallista diagnoosit huomioon ottaen. Tiedostan että aika alkaa käydä vähiin. Toivottavasti pian saisi asiat niin että se olisi myös mahdollista.
Juttua riittäisi vaikka kuinka paljon mutta eiköhän tässä ollut yhdelle kertaa ihan tarpeeksi 😅
Voin niin samaistua, olen samanikäinen kuin sinä, ilman transtaustaa, mutta itselläkin ollut sukupuolen kanssa kipuilua taustalla muiden mielenterveysasioiden lisäksi. Tunnen olevani sellaisen perusparikymppisen tasolla henkisesti ja monessa asiassa ulkoisestikin. Olen ollut oikeastaan tasaisesti jumissa noin 20 vuotta "kaksikymppisyydessä", eli minulla ei periaatteessa ole tuollaista erillistä pitkää pimentojaksoa. Trans- ja detrans-prosessisi on olleet äärimmäisen rankkoja, niitä ollenkaan väheksymättä, mutta on oikeastaan aika yllättävää, että koet olevasi elämässä jäljessä, sillä haluan tuoda esiin, että näin ulkopuolisena, kanavasi pitkäaikaisen katsojan silmin vaikuttaa, että olet monessa asiassa loppujen lopuksi ihan hyvin "ikäiselläsi tasolla": olet käynyt vuosikausia töissä (ehtinyt saada työkokemusta), sinulla on kumppani, korkeakoulu-opinnot pitkällä ja olet matkustellut paljon ja perehtynyt syvällisesti maailman asioihin, saanut paljon aikaan, onhan sinulla tämä loistava kanavakin. Lisäksi olen saanut käsityksen, että olet saanut nuorempana nauttia vapaa-ajastakin omien mielenkiinnon kohteidesi parissa, ehkä juhlienkin ja ehtien pitää myös välillä hauskaa. No, tästä taas opin, että koskaan ei voi näköjään tietää, miten joku toinen pään sisällä kokee ja mitä taakkoja kantaa mukanaan.
Sellaista se transuilu teettää. En siis videota tietenkään katsonut. Hienoa myös, että olet sananvapautta vastaan 👍
Siksi etusijalle other-focus niin ei tule tehtyä asioita self-focuksella. Ihminen voi ajatella muita tai itseään. Saa sisältöä elämään antamisen ilosta kun keskittyy muiden ongelmiin.
Minäkin olisin halunnut olla poika 10-12 vuotiaana. Syy on isän puolen miespuolisten sukulaisten tyttöjen ja naisten halveksinta. Ei missään nimessä pitäisi lasta tai nuorta alkaa muokkaamaan toiseen sukupuoleen koska syyt ovat aivan muualla. Eka kertaa katson kanavaasi. Hienoa että jaat avoimesti tarinasi ja siitä on varmasti apua ja lohtua. Et ole vielä vaha vaan elämää ja aikaa on paljon edessä. Muuten olen kahvifani!
Mä menetin myös vuosia mielenterveysasioille, mutta ne vuodet annetaan meille jokaiselle takaisin! :)
Kaikkien elämä nyt vaan ei mene "putkeen". Omalla kohdalla rakennelmat ovat romahtaneet ja myös kymmenen vuotta mennyt hukkaan. Ei se auta kuin yrittää nousta taas jaloilleen.
Kannattaa olla itselleen armollinen. Sairastaminen nyt vaan estää "normaalin" elämän ja etenemisen ❤
Mä voin niin samaistua sun tilanteeseen muuten, mutta en ole trans. Oma varhaisaikuisuus ja aikuisuuttakin on mennyt erilaisten ongelmien kanssa painimiseen. Hyväksyntä on ollut todella vaikeaa, mutta nyt näin vähän päälle nelikymppisenä olen suht sinut asian kanssa. Ehdottomasti tärkeintä on, että ollaan selvitty kaikesta ja että on käsitellyt asioita eikä ole katkeroitunut tai kateellinen muille.
Edit. Katsoin videon loppuun ja lisään vielä, että terapia on auttanut paljon ja itsemyötätunnon opiskelu. Itsemyöntätuntoa olen harjoitellut nyt muutaman vuoden ja se om ollut yksi tärkeimmistä opiskeluista tässä elämässä. Kävin ihan Turun työväenopistollakin sitä opiskelemassa 🙂
Ei liene pelkkä klisee, et jokainen elää omassa kuplassaan..? Tarinoissa
puhutaan heränneistä. Oliko munkit tai kuuluisat erämaaisät sellaisia? Ehkä jotkut olivat. Tuossa erakoitumisessa lienee olennaisena päämääränä juuri itsensä löytäminen. Todellisen itsen löytämisen ja ajan hengen välillä lienee aina jonkinlainen konflikti
Kiitos sun tarinast
Laitoin sulle viestin instassa. Meni ehkä viestipyyntöihin ☺️
Taitaa olla ihan normaaliprosessi ihmisessä. Vaikka oma elämä ei liity näihin sun aiheisiin niin tottakai sitä katuu menetettyjä vuosikymmeniä sitten johonkin muuhun, vääriin ihmissuhteisiin tai siihen ettei arvostanut itseään. Ja se on hieno tunne herätä niinkuin unesta, että kuka minussa teki nämä päätökset, koska en tunnista itseäni niistä, mutta nyt herään itsekseni uudelleen minkä kadotin. Me ollaan sieluja, joiden pitää kasvaa oman näköisekseen mutta maailma on äänekäs heti syntymästä ja aivopesee lasta kulttuurisesti, uskonnollisesti, koulujärjestelmällä, talous-ja markkinajarjestelmällä ja muilla eksyneillä ihmisillä. Siinä menee aikaa ja erehdyksen kautta kun osaa vaimentaa maailman äänet nolliin.
Arvostan todella paljon miten avoimesti puhut kokemuksistasi ja olet aito. Olet todella rohkea ja fiksu, kun kykenet tarkastelemaan omaa toimintaa kriittisesti ja myöntämään että transhoidot olivat virhe. Iso iso arvostus siis sinulle. Näitä näkökulmia ei nimittäin mediasta juurikaan saa lukea eikä YLEn keskusteluohjelmissa näistä asioista juurikaan varoitella.
Toivottavasti olet itsellesi armollinen etkä syytä ja ruoski itseäsi. Ihan jokainen ihminen tekee virheitä elämän aikana, täydellisiä ei olla kukaan.
Olisit kyllä ansainnut parempaa tukea ja ohjausta silloin nuorena. Kumpa olisit saanut sitä.
Mutta nyt teet todella tärkeää työtä, kun puhut rehellisesti ja avoimesti näistä asioista. Olen varma että autat monia nuoria säästymään kaikelta siltä mitä sinä kävit läpi. On niin tärkeää että joku näistä asioista kertoo ja varoittaa, koska ne transhoidot todella ovat peruuttamattomia.
Ja kuka olisikaan siihen parempi sanoittamaan kun sellainen joka on itse kokenut sukupuolidysforiaa ja on käynyt transhoidot läpi.
Joten kiitos kun puhut. Voimia ja iloa sinulle. 💖 Toivon niin kovasti että sinun järkisanomasi leviää, jottei nuoret joutuisi katumaan myöhemmin tekemiään päätöksiä, koska silloin on jo liian myöhäistä.
Yllättäen samaistun paljonkin tähän. Juurikin tuo oli järisyttävän spesifiä, että tuntuu kuin osan omasta elämästä minä en ole ollut minä. Koska sitä mä itekki tossa muutama kuukausi havahduin miettimään, kun muistelin nuoruuttani. Tiiän, että se olin minä, mutta tuntuu kuin se persoona joka sillon eli, olis ollut joku muu, joka on nyt siirtynyt syrjään tämän nykyisen persoonan paikalta j antanut sille ohjat. En voi sisäistää sitä, että se käytös ja ne teot oli oikeasti minun valintoja. Vähän ku muistelisin jotain elokuvaa, joka ei ole oikeasti tapahtunut. En tosin oo puhunut tästä kellekkään, koska kuulostaa niin hullulta. Mutta nyt kun joku muukin puhuu samasta asiasta, uskallan itekki kertoa.
Samaistun todella paljon tuohon elämän hukkaan menemiseen, vaikka en ole trans. Ikää on nyt 32v. 11-31 ikävuodet mennyt vaan selviämiseen ja tänään viimeksi mietin, että alkaisikohan se kunnon elämä jo. Oon mä tässä silti rakentanut ohessa uraa ym ja ulkoisesti näytän hyvinkin menestyneen. Mutta sekin kaikki on ollut osa selviytymismoodia. Kunnes ison romahduksen jälkeen kuukausi sitten osastojakson jälkeen aloin ensimmäistä kertaa ihan todella huolehtia mun terveydestä ym. Ja alkaa pikkuhiljaa miettiä, että kuka MINÄ oikeastaan olen sisimmässäni. Toki sellaista asteittaista heräämistä on ollut jo 25 ikävuodesta saakka.
Jotenki se tunne, että mitä kaikkea elämässä olisi ehtinyt vielä enemmän saamaan aikaan, jos ei olisi mennyt kaikki voima selviytymiseen niin pitkän aikaa.
Toivon että paikka mihin pääset on mieluisa. Sillä itsellä on ikäviä kokemuksia valtiollisista mielenterveys palveluista. Siellä on pakotettu minulle lääkitystä jonka olen kokenut zombiuttavana, luovuutta rajoittavana.
Heips.
Mielenterveyden haasteisiinkin voi suhtautua monella eri tavalla. Niitä voi joko pitää todella ongelmallisina tai miettiä, mitä mielenterveyden haasteet haluavat kertoa niitä sairastavalle henkilölle itselleen. Usein juuri ne haasteet pakottavat ihmisen pysähtymään ja käsittelemään asioita, joita ei muuten tulisi käsiteltyä. Sametin tarina on toki erilainen kuin minun, mutta koen juuri mielenterveyshäiriöideni saaneen minut suhtautumaan itseeni ja toisiin ihmisiin lempeämmin ja armollisemmin sen jälkeen kun sain käsiteltyä omaa sairastumistani.
Minulla on siis psykiatrian lääkäreiden antamina diagnooseina ADD, Aspergerin syndrooma, masennus ja sekamuotoinen dissosiaatiohäiriö/konversiohäiriö, joista kaksi viimeisintä aiheutuivat osittain seitsemän vuotta kestäneestä koulukiusatuksi joutumisestani sekä muista haastavista elämäntilanteista, joita en ollut käsitellyt ennen sairastumistani ja kertonut niistä kenellekään. Sairastuttuani sain kuitenkin enemmän apua itselleni mm. laitos- ja avokuntoutuksen, ammatillisen kuntoutuksen, ammatillisiin opintoihini liittyvän erityisen tuen ja kolmivuotisen Kelan kuntoutuspsykoterapian muodossa. Aikaisemmista tukitoimenpiteistä huolimatta minulle myönnettiin pysyvä työkyvyttömyyseläke joulukuussa 2021, koska en jaksanut tehdä säännöllistä työtä Kelan järjestämissä työkokeiluissa edes 20 tuntia viikossa oireilematta, vaikka työ olisi ollut voimakkaasti tauotettua. Toisaalta työkokeiluni avulla löysin itselleni työtoimintapaikan, jossa olen työskennellyt kohta kolme ja puoli vuotta 1-2 päivänä viikossa välillä opiskellen ja täydentäen sitä kautta kahta aikaisemmin opiskelemaani ammatillista tutkintoa.
Voisin sanoa olevani sosiaalisesti kuntoutunut, vaikka en edelleenkään ole työkykyinen. Minulla on nykyisin enemmän ystäviä ja kavereita kuin moniin vuosiin ja yhteisöjä, joihin kuulun erilaisia virikepaikkoja ja kristillisiä seurakuntia myöten. Asun omassa vuokra-asunnossa ilman minkäänlaista tukea, ja varaan itse ajan psykiatrille silloin kun tarvitsen sitä. Minulla on myös erilaisten harrastusteni, kuten käsitöiden ja pianonsoiton kautta paljon mukavaa tekemistä arjessani.
Voisin siis sanoa eläväni täyteläistä ja tasapainoista elämää, vaikka en ole täyttänyt ympärilläni olevan yhteiskunnan odotuksia esim. normaalipalkkaiseen työhön menemisestä ja perheen perustamisesta. Ja loppujen lopuksi, miksi minun täytyisi täyttää ympäröivän maailman luomat normit ja odotukset, kun olen tyytyväinen näin?
Voimia Sametille ja muille näiden asioiden kanssa kamppaileville. Itse olen jo oman kamppailuni käynyt ja voittanut sen. En tosin mielenterveyshäiriöitäni, vaan asioiden käsittelemättä jättämistä vastaan.
Luin aikoinaan tuon Pekka Virkamäen kirjan melkein yhdeltä istumalta. Todella mielenkiintoinen kuvaus uskonlahkon ahdasmielisyydestä ja yrityksistä tukahduttaa terve seksuaalisuus.
Meitä on paljon ketkä ovat syntyneet uudestaan tässä elämässä. Monet meistä ovat eläneet vaikka huonossa pitkässä parisuhteessa, päihteiden alaisena tai jotain muuta, joka on estänyt sen todellisen minän löytymisen. Koskaan ei mikään mene hukkaan eikä koskaan ole liian myöhäistä. Me olemme täällä oppimassa. Tärkeintä on rakkaus ja se pitää aloittaa itsestä.
onko sulla videota tuosta hermoromahduksesta tai olisko sulla jonkun muun tekemää videota tai juttua siitä?
Siis pakko vaan sanoa, että olet aivan käsittämättömän hyvä sanoittamaan kokemuksiasi. Puhut ääneen kaiken sen, mitä en itse edelleenkään osaa pukea sanoiksi. Ongelmiemme ilmenemismuodot ovat olleet erilaiset, mutta samaistun kokemuksiisi 100%. Jos lapsuudessani/nuoruudessani olisi tarjottu transhoitoja samalla tavalla kuin nykyään, niin olisin varmasti hakenut sieltä tilanteeseeni ratkaisuja. Sen sijaan päädyin dissosioimaan kehittämällä itselleni muilla tavoin täysin valheellisen identiteetin. Kauhistuttaa edes ajatella nyt jälkeenpäin, miten eksyksissä olen ollut...
Sanotaan, että ihmiset elää elämänsä noin 7 vuoden episodeissa. Itse tunnistan tämän tendenssin itsessäni ja usein kun mietin esimerkiksi 10 vuoden takaisia tapahtumia, ne tuntuvat jonkun toisen ihmisen muistoilta. Hämäävää, mutta todennäköisesti normaalia.
Hei. Olen konservatiivi kristitty ja arvostan kyllä tällaista ulostuloa. En kuunnellut vielä kuin pätkän mutta luin tuon kuvauksen. Siunausta ja voimia!