Olenpa monesti miettinyt, miksi olen tässä suhteessa. Olemme niin hirveän erilaisia persoonia. Minä olen ainakin konkreettisissa asioissa ollut se antava osapuoli saamatta kovinkaan paljon itselleni. Pelottaa toisaalta, mitä tapahtuu, jos lähden pois suhteesta. Miehellä on yritys, jossa minä teen melkoisen paljon hommia. Eipä meidän elämään muuta mahdukaan. Monesti koen, että minun pitäisi pystyä vielä enempään, eli saamaan asiakkaita enemmän. Olen hyvin pettynyt ja vihainen siitä, kun hän ei huomioi minua oikeastaan mitenkään. Olen sanonut, että olisihan se kiva, jos toisit minulle edes pienen suklaapatukan kun menet olutkauppaan. Sillekin hän joskus naurahtaa ivallisesti. Olen todella tullut torjutuksi, kun kerron esim. menneisyyteni ikävistä asioista. Hän mitätöi kokemani häpeän tai syyllisyyden. Kun loukkaannun, niin sen voi kuitata "se oli huumoria" -sanonnalla. Yhden kerran elämässäni olen tavannut miehen (avioliittoleirillä ryhmän vetäjä), joka nähdessään minun surullisuuteni kaappasi minut sellaiseen karhunsyleilyyn, ei sanonut mitään, piti vaan lähellä. Sitä en unohda. Sellaista kaipaisin nyt. Mutta jos esitän tämän nykyiselle puolisolle, niin kyllä sieltä herkästi tulee syytöksenä se, miten minä olen taas haukkunut ja huutanut. Pitää muuttua! Edellisessä avioliitossani oli samanlaista, eli olen hakenut uudelleen samanlaisen puolison. Kotonani oli melko tunneköyhä ilmapiiri. Emotionaalisesti ei minulla ollut äitiä. Ei lohduttavaa, ei rohkaisevaa, ei kuulevaa ja kuuntelevaa. Isältä olen enimmäkseen saanut huomiota ja välittämistä. Kyllä ne juuret ovat syvällä tässä kipeydessäni. Entinen eikä nykyinen mies tuovat ne samat tunteet. Siinä epätoivossa ja ahdistuneena alan sitten huutamaan, olen niin vihainen.
![เจ้าผู้เดียว - ดิด คิตตี้ [OFFICIAL MV]](http://i.ytimg.com/vi/q0NLCYKBOTo/mqdefault.jpg)
Olenpa monesti miettinyt, miksi olen tässä suhteessa. Olemme niin hirveän erilaisia persoonia. Minä olen ainakin konkreettisissa asioissa ollut se antava osapuoli saamatta kovinkaan paljon itselleni. Pelottaa toisaalta, mitä tapahtuu, jos lähden pois suhteesta. Miehellä on yritys, jossa minä teen melkoisen paljon hommia. Eipä meidän elämään muuta mahdukaan. Monesti koen, että minun pitäisi pystyä vielä enempään, eli saamaan asiakkaita enemmän. Olen hyvin pettynyt ja vihainen siitä, kun hän ei huomioi minua oikeastaan mitenkään. Olen sanonut, että olisihan se kiva, jos toisit minulle edes pienen suklaapatukan kun menet olutkauppaan. Sillekin hän joskus naurahtaa ivallisesti.
Olen todella tullut torjutuksi, kun kerron esim. menneisyyteni ikävistä asioista. Hän mitätöi kokemani häpeän tai syyllisyyden. Kun loukkaannun, niin sen voi kuitata "se oli huumoria" -sanonnalla.
Yhden kerran elämässäni olen tavannut miehen (avioliittoleirillä ryhmän vetäjä), joka nähdessään minun surullisuuteni kaappasi minut sellaiseen karhunsyleilyyn, ei sanonut mitään, piti vaan lähellä. Sitä en unohda. Sellaista kaipaisin nyt. Mutta jos esitän tämän nykyiselle puolisolle, niin kyllä sieltä herkästi tulee syytöksenä se, miten minä olen taas haukkunut ja huutanut. Pitää muuttua!
Edellisessä avioliitossani oli samanlaista, eli olen hakenut uudelleen samanlaisen puolison. Kotonani oli melko tunneköyhä ilmapiiri. Emotionaalisesti ei minulla ollut äitiä. Ei lohduttavaa, ei rohkaisevaa, ei kuulevaa ja kuuntelevaa. Isältä olen enimmäkseen saanut huomiota ja välittämistä. Kyllä ne juuret ovat syvällä tässä kipeydessäni. Entinen eikä nykyinen mies tuovat ne samat tunteet. Siinä epätoivossa ja ahdistuneena alan sitten huutamaan, olen niin vihainen.