Duuniukon sekalainen viikko. Päivä kerrallaan.

Duuniukko oli tottunut pitämään elämänsä järjestyksessä. Hänellä oli suunnitelmat tarkasti laadittuina niin arjen askareisiin kuin pidemmän tähtäimen projekteihinkin. Yksi tärkeimmistä meneillään olevista hankkeista oli Loimaan suunnitelma, johon hän oli panostanut aikaa ja vaivaa. Se oli hänelle kuin oman elämänsä kulmakivi, jonka varaan hän oli rakentanut paljon odotuksia ja toiveita.
Mutta elämä, kuten usein käy, päätti heittää päin kasvoja arvaamattomia mutkia. Yhtäkkiä, täysin ilman ennakkovaroitusta, Duuniukon terveys alkoi horjua. Pienet merkit aluksi - väsymys, heikkous,halvaantuminen - mutta ne kasvoivat pian isommiksi ongelmiksi, joihin hän ei ollut osannut varautua. Hänen oli lähdettävä sairaalaan hoitoon. Suunnitelmat, jotka olivat olleet niin selkeitä ja tärkeitä, joutuivat syrjään, ja kaikki muuttui epävarmaksi.
Sairaalassa Duuniukko sai apua,vaikka aikaa se veikin paljon mutta totuttelu uuteen arkeen oli vaikeaa. Välillä hän liikkui rullatuolilla, välillä rollaattorin avulla.Riippuen hiukan hoitojaksosta. Jokainen askel tuntui ponnistukselta, ja entinen itsenäisyys tuntui kaukaiselta muistolta. Päivät kuluivat hitaasti, ja hän tunsi olonsa välillä epätoivoiseksi. Loimaan suunnitelma, jota hän oli vaalinut ja rakentanut huolellisesti, tuntui nyt etäiseltä unelmalta, jonka hän ei ollut varma, saisiko hän koskaan toteutettua loppuun.
Silti Duuniukossa oli sisäistä voimaa. Hän tiesi, että vaikka matka oli muuttunut hankalammaksi ja tulevaisuus epävarmaksi, hän ei aikonut luovuttaa. Hän alkoi ottaa asioita päivä kerrallaan, keskittyen pieniin edistysaskeliin. Jokainen kerta, kun hän pystyi nousemaan sängystä, oli voitto. Jokainen askel rullatuolin ulkopuolella oli merkki siitä, että hän oli edelleen matkalla eteenpäin.
Hoitohenkilökunta tuki ja kannusti häntä. Duuniukko tunsi, ettei ollut yksin taistelussaan. Hän sai voimaa pienistä asioista: ystävällisistä sanoista, hymyistä, niistä hetkistä, jolloin hän tunsi olonsa taas hieman enemmän omaksi itsekseen. Hän muistutti itseään siitä, että suunnitelmat voivat muuttua, mutta se ei tarkoita, että ne olisivat lopullisesti mennyttä. Joskus tarvitaan vain uusi reitti, uusi lähestymistapa.
Kun päivät muuttuivat viikoiksi.Kunto muuttui. Ei suurin harppauksin, vaan vähitellen, askel askeleelta. Hän alkoi taas uskoa siihen, että Loimaan suunnitelma voisi vielä toteutua, vaikka eri tavalla kuin hän alun perin oli ajatellut. Ehkä se ei valmistuisi silloin, kun hän oli aikonut, mutta se voisi silti valmistua. Oli paljon paikkoja, joissa hänellä oli vielä tehtävää, paljon asioita, joita hän halusi saavuttaa. Ja nyt, enemmän kuin koskaan, hän ymmärsi, että matka itsessään oli tärkeä, ei vain päämäärä.
Pikkuhiljaa, päivä kerrallaan, Duuniukko alkoi rakentaa elämäänsä uudelleen. Hän oppi arvostamaan pieniä voittoja ja juhlisti jokaisen pienenkin askeleen. Elämä ei ollut ehkä sitä, mitä hän oli suunnitellut, mutta se oli edelleen hänen elämänsä, ja hän aikoi tehdä siitä parhaan mahdollisen. Ja niin kauan kuin hän pystyi uskomaan siihen, että asiat menisivät parempaan suuntaan, oli toivoa. Duuniukko tiesi, että edessä olisi vielä haasteita, mutta hän oli valmis kohtaamaan ne, päivä kerrallaan.